Lahjakkuudesta

Kun lapsi on poikkeuksellisen lahjakas jossakin asiassa, vanhemmat ovat luonnollisesti iloisia ja ylpeitä asiasta. Lahjat ovat aina mukavia, koska lahjakkaiden toivotaan tuovan myös muille iloa lahjoillaan.

Mistä siis johtuu, että kun vammaiseksi luokiteltu lapsi on lahjakas jossakin asiassa, niin tuo lahja usein vain korostaa poikkeavuutta? Esimerkiksi jos autistinen lapsi on musiikillisesti lahjakas, niin tuota lahjakkuutta ei enää nähdäkään muulle yhteisölle koituvaksi hyväksi, vaan outona kuriositeettina joka leimaa diagnoosia nimeltä autismi.

Ilman diagnoosia olevan lapsen musiikillinen tai kuvaamataidollinen lahjakkuus yhdistetään herkästi myös korkeampaan kapasiteettiin muutenkin korvien välissä. Jos lapsi osaa soittaa sekä nuoteista että korvakuulolta, niin hänellä on pakko olla lahjakkuutta myös muuhun, esimerkiksi matematiikan opiskeluun. Näinhän usein ajatellaan - paitsi erityisoppilaan kohdalla.

Erityisoppilaan lahjakkuus stigmatisoi lasta vain ennestään, koska kun lapsella kerran on diagnoosi, siihen saattaa kuulua myös jonkinlainen kapea-alainen ja hullunkurinenkin (lähes sairaalloinen) kiinnostus ja sitä kautta lahjakkuus esimerkiksi musiikkiin. Tällainen ajattelutapa on luonnollisesti niin väärä kuin olla ja voi!

Lahjakkuus on aina lahjakkuutta, eikä sen varjolla saa tehdä leimaavia johtopäätöksiä. Pikemminkin pitäisi huomata, että lapsellahan on lahjoja, eli sellaista kapasiteettia jollain osa-alueella, jota useimmilla ei ole. Näin ollen lapsella on siis vahvuuksia, joiden kautta voidaan päästä voimistamaan myös muita, heikompia osa-alueita. Lapsen lahjoja tulisi käyttää lapsen hyväksi, ei lasta vastaan.