Kehitysvammaisuus ja ihmisarvo

Seuraavassa lääketieteen tohtori Oiva Antti Mäen esitys: "Kehitysvammaisuus ja ihmisarvo" (Marjatta Tammiston juhlaseminaari.Tampere 19.1.2007.)

"LKT Oiva Antti Mäki


Ihmisarvo

Ihmisarvo on moraalinen ja juridinen käsite, jonka mukaan ihmisellä on arvo sinänsä. Ihmisen arvo ei liity ulkonäköön, terveydentilaan, älykkyysosamäärään, koulutukseen, yhteiskunnalliseen asemaan tai varallisuuteen. Ihmisarvo kuuluu ihmisyyteen, siihen että on syntynyt ihmiseksi.

Ihmisarvoa on korostettu vuosituhansia. Sen sijaan ajatus ihmisestä, joka on itsenäinen, vapaa ja kohtaloaan ohjaava yksilö, on historiallisesti nuori. Kuitenkin nykyisessä maailmassa yleisen mielipiteen mukaan varsinaisesti arvostettavia ihmisiä ovat vain itsenäiset, tuottavat, omillaan selviytyvät ja koko ajan eteenpäinpyrkivät ihmiset. Kehitysvammaiset ovat yksi niistä ihmisryhmistä, jotka jäävät tämän mielikuvan ulkopuolelle. Kuitenkin kehitysvammaisella ihmisellä on sama ihmisarvo kuin jokaisella muullakin. Mutta koska ns. normaalit ihmiset eivät juuri koskaan ole kunnioittaneet kehitysvammaisen ihmisen ihmisarvoa ja loukkaamattomuutta, heitä on voitu muiden estämättä tappaa, häväistä, pitää pilkkana, steriloida ja sulkea laitoksiin. Heitä ei ole suojeltu ja kunnioitettu, heitä ei ole aina haluttu nähdä ihmisinä.


Vammaisuuden historia on sorron ja syrjinnän historiaa.

Vammaisuuden erilaiset selitysmallit liittyvät kunkin aikakauden kulttuuriin ja vallitsevaan ideologiaan. Jos vammaisuus selitetään yksilön viallisuudella, tällöin yksilöön kohdistetut toimenpiteet näyttäytyvät moraalisesti oikeutetuilta. Jos taas vammaisuuden nähdään olevan seurausta yhteisöllisistä käytännöistä, toimenpiteiden pitäisikin kohdistua yhteisöön. Vammaisuus voidaan siis ymmärtää käsitteenä, joka kuvaa ensisijaisesti joko viallista yksilöä tai viallista yhteisöä. Molemmissa tapauksissa ”vammaisuus” ilmentää jotain ei-toivottavaa yksilön toiminnassa ja olemisessa.

On syytä erottaa vammaisuus sairaudesta. Ihminen voi olla samanaikaisesti vammainen ja terve. Kehitysvamma ei sinänsä vaadi lääketieteellistä hoitoa eikä sitä voida ”parantaa”.

Länsimainen historia perustuu kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin ja juutalaiskristilliseen traditioon. Vanhassa testamentissa jumala nähdään sairauden ja vammaisuuden sekä niihin liittyvän kärsimyksen aiheuttajana. Sairastuminen tai vammautuminen voi olla seurausta ihmisen tekemästä synnistä, kansan tai hallitsijan tottelemattomuudesta Jumalaa kohtaan. Kuten monissa muissakin uskonnoissa kristinuskossa jumalien piirteet ovat ajan mittaan muuttuneet lempeämmiksi. Uudessa testamentissakin kumotaan monet VT:n kiusalliset kuvaukset kostonhimoisesta ja julmasta jumalasta, ja tilalle tulee armahtava ja rakastava jumala. Syyllisyyden ja sairauden/vammaisuuden vanhatestamentillinen kytkentä muuttuu UT:ssa. Synti, kärsimys ja kuolema ovat asioita, jotka kuuluvat tämän puoleiseen elämään, eivätkä ne ole välttämättä seurausta ihmisten synneistä.

Sairauksien ja vammojen parantamisella oli keskeinen asema Jeesuksen toiminnassa. Tämä perinne näkyy vieläkin monien kristillisten kirkkojen toiminnassa, joiden parissa toimii ns. ihmeparantajia. Ihmeisiin uskomiseen liittyy kuitenkin vammaisille ihmisille epämieluisa viesti: vammaisuus on paha asia (mahdollisesti seurausta jonkun synneistä), jonka usko Jumalaan voi parantaa.

Sääli on ollut perinteisesti keskeinen vaikutin kristillisessä hyväntekeväisyydessä. Hyväntekeväisyystyöstä onkin muodostunut kristinuskolle sekä vahvuus että heikkous. Hyväntekeväisyys on osaltaan antanut yhteiskunnalle luvan olla välinpitämätön tiettyjen ihmisryhmien oikeuksien toteutumisesta, ja heidän oikeuksistaan huolehtiminen on jäänyt liiaksi hyväntekeväisyysjärjestöjen harteille.
Jos ihmisen terveyden nähdään olevan seurausta Jumalan tahdon mukaisesta elämästä, on selvää, että vammaisuuden kaltainen ilmiö voidaan helposti selittää ihmisten synneillä. Moderni rationaalinen maailmankuvakaan ei kokonaan poista pitkän uskonnollisen perinteen vaikutusta ihmisten kokemuksiin.

Vammaisuuden syiden tunteminen ei välttämättä helpota ihmisten henkistä ahdistusta, koska ihmiset ja yhteiskunnat eivät ole valmiita kohtamaan vammaisuutta ilman erityisiä toimenpiteitä, erityisasiantuntijoita ja – instituutioita. Vammaisuutta on vaikea nähdä neutraalina inhimillisen variaation ilmentymänä. Ihminen on laumaeläin, ja erottautuminen laumasta tuo mukanaan pelon, häpeän ja syyllisyyden.

Vammaisuuteen on kautta aikojen kuulunut häpeää ja syyllisyyttä, joka on läsnä yhä vieläkin. Vammaisen lapsen syntyessä vanhemmat kysyvät mielessään: ”mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?”. Lääketiede ohjaa kysymään: tupakoiko äiti tai käyttikö alkoholia? Onko suvussa perinnöllistä vammaisuutta? Ottiko äiti selville mahdolliset geneettiset riskit? jne.


Platon ja Aristoteles

Filosofi Platon, joka eli noin 400 vuotta e.a.a., loi rodunjalostusohjelman, jonka tarkoituksena oli tuottaa mahdollisimman täydellisiä ihmisiä valtion edun nimissä. Abortti ja lasten surmaaminen olivat ihannevaltion saavuttamiseksi välttämätöntä toimintaa.

Platonin oppilas Aristoteles piti myös ehkäisyä, aborttia ja lasten surmaamista hyväksyttävinä menetelminä, mutta vain ”epämuodostuneiden” lasten surmaaminen oli sallittua.

Vammaisuuden syiden selityksissä kreikkalainen ja roomalainen kulttuuri erosivat toisistaan. Kreikassa vammaisuutta pidettiin lähinnä poikkeamana luonnonjärjestyksestä, Roomassa vammaisen lapsen syntymää pidettiin merkkinä siitä, että hänen vanhempansa olivat teoillaan suututtaneet jumalat.

Antiikin filosofeilla on ollut keskeinen vaikutus länsimaiseen ajatteluun. Platonin ja Aristoteleen ajatus älyllisesti ”vajavaisten” ihmisten alempiarvoisuudesta on periytynyt länsimaiseen ajatteluun. Koska järjellisyyttä on ruvettu pitämään keskeisenä inhimillisenä piirteenä, on kehitysvammaisten ihmisten ihmisyys usein kyseenalaistettu.


Keskiaika

Keskiaika erosi radikaalisti antiikista suhtautumisessa vammaisiin ihmisiin. Antiikin syyllisyys-rangaistus-ajattelu korvautui ihmisten ja Jumalan armollisuutta korostavalla mentaliteetilla. Tämä toimi köyhäinavun ja hyväntekeväisyyden perustana. Vaikka keskiajalla ei ollut yhtenäistä ajattelutapaa vammaisuudesta, silloin luotiin kuitenkin perusta vammaisten hoitamiselle, kouluttamiselle ja kuntoutukselle.


Uusi aika

Uuden ajan alussa 1500-luvulla yliopistoissa vammaisuus nähtiin yhä enemmän biologisena ja fysiologisena ilmiönä. Silti yliluonnolliset selitykset kulkivat vielä pitkään niiden rinnalla. Esimerkiksi Martti Luther (1483–1546) näki vammaiset ”vaihdokkaina”, jotka paholainen oli laittanut alkuperäisen, terveen lapsen tilalle. Lutherin mukaan tällaiset lapset voi vaikka hukuttaa jokeen. – On tosin todettava, että Luther sanoi paljon muutakin, mitä ei nykyään haluta muistella.


1800-luku

1800-luvun yhteiskunnalliset muutokset merkitsivät käännettä vammaisten ihmisten elämässä. Tuolloin luotiin vammaisten koulutusta, työllistymistä ja sosiaalista osallistumista koskevat rakenteet, jotka ovat vieläkin läsnä länsimaisissa yhteiskunnissa.

1700- ja 1800-lukujen vaihteessa teollistuminen alkoi ensimmäisenä Isossa-Britanniassa. Työvoima keskittyi kaupunkeihin. Työn uudenlainen organisoituminen teki vammaisista ihmisistä kykenemättömiä työntekijöitä ja hyväntekeväisyyden kohteita, joiden hengissä pysyminen oli pitkälti kiinni yhteisön armeliaisuudesta. Alkoi työmarkkinoilta syrjäytettyjen vammaisten ihmisten medikalisoimisen ja laitostamisen kierre. Vammaisuudesta tuli yhteiskunnallinen kysymys, kun se aikaisemmin oli ollut perhepiirissä hoidettava asia. Vammaisista tuli taakkoja heidän perheilleen. Tällaisessa tilanteessa laitokset merkitsivät helpotusta perheille, joilla ei ollut voimavaroja eikä aikaa selvitä vammaisten lasten kasvattamisesta työnteon ohessa. 1800-luvulla perustettiinkin runsaasti muusta yhteisöstä erillään olleita sairaaloita, laitoskouluja ja vankiloita, joissa vammaisista yritettiin tehdä yhteiskuntakelpoisia. Laitostamisesta tuli sosiaalisen kontrollin mekanismi.

Vammaisuus, kuten muutkin poikkeavuudet (alkoholismi, homoseksuaalisuus tai mielisairaudet) on nähty historian aikana joko syntinä, rikoksena tai sairautena. Vähitellen lääketieteestä on tullut keskeinen poikkeavuuden selittäjä.

Lääketiede sai keskeisen roolin sosiaalisen kontrollin tukijana teollistuvassa yhteiskunnassa. Se antoi uskottavan selityksen sille, miksi jotkut yksilöt olivat kykenemättömiä tehokkaaseen työntekoon: selitys oli näiden yksilöiden patologisuus eli sairaalloisuus. Lääkäreiden tehtäväksi tulikin pitää yllä yhteiskunnallista harmoniaa sopeuttamalla poikkeavat yksilöt yhteiskuntaan. Vammaisuus medikalisoitiin, eli muutettiin lääketieteelliseksi ongelmaksi.

Medikalisaatio on hämäävä ilmiö sen oletetun tieteellisyyden vuoksi. Viime kädessä on kuitenkin kyse puhtaasti moraalisista näkemyksistä. Monet vammaisia koskevat sosiaaliset ongelmat ovat kuitenkin luonteeltaan kaikkea muuta kuin lääketieteellisiä, ja niiden poistaminen vaatii muitakin toimenpiteitä kuin mitä lääkärit pystyvät tarjoamaan. Tästä huolimatta vammaisuuden medikalisointi on yhä edelleen vammaisia ihmisiä koskevien institutionaalisten järjestelyiden perusta.



Vammaisuus rotuhygieenisenä ongelmana

Charles Darwinin (1809–1882) 1859 ilmestynyt Origin of Species oli vedenjakaja länsimaisen maailmankuvan historiassa. Siihen saakka oli uskottu ihmissuvun periytyneen Aatamista ja Eevasta. Darwinin periaatetta luonnollisesta valinnasta alettiin pian soveltaa myös ihmisyhteisöjen elämään. Tätä teoriaa nimitetään sosiaalidarwinismiksi. Sen mukaan kilpailussa eloon jäävät ihmiset ja instituutiot ovat elinkelpoisimpia ja näin myös sopivimpia jäämään eloon. Sosiaalidarwinistien tavoitteeksi tuli pysäyttää rodun rappeutuminen, jonka ”heikkojen” hoitaminen ja köyhien ja yhteiskuntaan sopeutumattomien lisääntyminen aiheutti.

Sosiaalidarwinismi muuttui rotuhygieniaksi, jonka mukaan heikot yksilöt voitaisiin suodattaa pois elinkelpoisempien yksilöiden tieltä. Myös Suomessa oli sisällissodan jälkeen yleistä vastenmielisyyttä yhteiskunnan moraalisesti arveluttavia väestöryhmiä, kuten punakaartilaisia, kohtaan. He eivät kuuluneet ”Valkoisen Suomen rehelliseen kansaan”, vaan olivat älyllisesti tylsiä, sairaalloisia fanaatikkoja, joiden pahuus ja viha porvareita kohtaan olivat aiheuttaneet kansalaissodan.

Rotuhygieenikoille oli ominaista liittää ihmisarvo ominaisuuksiin, joita he olettivat itsessään olevan. Tärkein ihmisarvon mitta oli älykkyys, jonka uskottiin olevan perinnöllinen ominaisuus. Käsitystä vammaisten ihmisten rikollisista taipumuksista tuettiin myös lukuisilla tutkimuksilla. Rotuhygieenikoiden näennäisen neutraali kielenkäyttö oli omiaan voimistamaan yleisiä ennakkoluuloja vajaamielisten ja muiden poikkeavien ihmisryhmien vaarallisuudesta.

Yksi merkittävistä suomalaisista rotuhygieenikoista oli Perttulan tylsämielislaitoksen johtaja Edwin Hedman. Hänen mukaansa tylsämieliset olivat yhteiskunnallinen uhka, ja elinikäinen laitossijoitus takasi sen, etteivät tylsämieliset kykenisi toteuttamaan rikollisia ja moraalittomia taipumuksiaan. Eristämisellä pystyttiin myös suojaamaan terveitä lapsia.

Keskeiseksi rotuhygienian menetelmäksi tuli sterilointi. Suomessa sterilointilaki hyväksyttiin vuonna 1935. Virallisten tilastojen mukaan Suomessa tehtiin vuosina 1935–1970 rotuhygieenisin syin 7 350 sterilointia.


Vammaisten surmaaminen osana rotuhygieniaa

Natsit olivat suunnitelleet kehitysvammaisten ja mielisairaiden surmaamista jo ennen toista maailmansotaa, mutta se päätettiin toteuttaa vasta sodan aikana. Tarkoituksena ei ollut taistella vain kansakunnan geneettistä rappeutumista vastaan, vaan myös vapauttaa sairaaloiden vuodepaikkoja ja henkilökuntaa tulevaa sotaa varten. Vuoden 1941 loppuun mennessä olikin onnistuttu ”vapauttamaan” 93 521 vuodepaikkaa eutanasiaohjelman ansiosta. Vuosina 1939–1945 Saksassa surmattiin kaiken kaikkiaan 200 000 – 275 000 vammaista ihmistä. Suurinta osaa lääkäreitä ei asetettu koskaan tuomiolle. Osa sotarikoksia tehneistä tiedemiehistä muutti Yhdysvaltoihin, monet entiset rotuhygieenikot toimivat vaikutusvaltaisina tutkijoina Saksassa 1970-luvulle saakka.

Rotuhygienian edustajia on esiintynyt sotien jälkeenkin. Nykyisistä näistä ns. bioeetikoista tunnetuimpia ovat Helga Kuhse ja Peter Singer.
Käytännön tasolla kehitysvammaisten ihmisten syrjiminen näyttäytyy tavallisesti ryhmäkoteja ja vastaavia asumisyksikköjä suunniteltaessa. Lähes poikkeuksetta ns. paremmin toimeentulevat naapurit ryhtyvät toimiin rakentamisen estämiseksi.


Erityisopetuksen vakiintuminen

Kun lääketiede 1800-luvun puolivälistä lähtien muodosti perusviitekehyksen vammaisuutta koskeville käsityksille, parantumattomat vammaisuuden muodot jäivät kasvatusväen eli erityisopetuksen huollettavaksi. Kuuroille, sokeille, kehitysvammaisille ja fyysisesti vammaisille perustettiin omat, muista erillään olevat oppilaitokset.
Uno Cygnaeuksen (1810–1888) mielestä ”heikkokykyisten” olisi pitänyt opiskella samassa ryhmässä muiden lasten kanssa, mutta hänen käsityksensä unohdettiin hyvin pian. 1900-luvun alkupuolella oli vallalla käsitys, jonka mukaan poikkeaviksi luokiteltujen paikka oli laitoksissa, koska vammaisten lasten katsottiin häiritsevän muiden lasten oppimista.
Erityisopetuksen tavoitteena oli opettaa mahdollisimman monelle jokin ammatti tai jonkin työtehtävän perustaidot, jotta he pystyisivät itse hankkimaan toimeentulonsa. Mutta vaikka erityisopetuksen syntyyn liittyi hyväntahtoinen motiivi auttaa ”heikko-osaisia”, se on ollut myös kontrollointi- ja valikointimekanismi.

Vammaisten ihmisten integroiminen moderneissa yhteiskunnissa on perustunut normaalistamiselle. Jos lapsen mahdollisuudet normaalin tason saavuttamiseksi ovat epätodennäköiset, hänet eristetään muusta yhteisöstä loppuelämäksi, koska esimerkiksi työelämä perustuu samankaltaisten suoritusten odotuksille kuin koululaitoskin.

”Erityinen tarve” on kiertoilmaus sanoille ”vammainen” ja ”poikkeava”. On syytä kysyä, kenen erityisistä tarpeista on kysymys: oppilaan, opettajan, koulun, vanhempien? Ehkä erityisopetus onkin syntynyt todellisuudessa yleisopetuksen ja opettajien tarpeista käsin. Erityisopetus turvaa yleisopetuksen toiminnan ja toimii sen varaventtiilinä.


Normalisaatio

1960-luvulla sosiologit esittivät kritiikkiä kaikenlaisia ”poikkeaville” ihmisille suunniteltuja laitoksia vastaan. Tämä loi perustan normalisaatioperiaatteelle, jonka perusideana on taata kehitysvammaisille henkilöille mahdollisimman tavanomainen eli normaali elämä. Pohjoismainen hyvinvointivaltio muodosti perustan normalisaatiolle. Sen keskeisinä pyrkimyksinä olivat oikeudenmukaisuuden edistäminen sekä solidaarisuus yhteiskunnan vähäosaisia kohtaan. Bengt Nirjen (1924-) mukaan ”kaikille kehitysvammaisille tulee järjestää tilaisuus elää tavalla, joka mahdollisimman paljon muistuttaa yhteiskunnassa vallitsevia tavanomaisia oloja”. Tavoitteena oli puuttua yhteisöllisiin käytäntöihin, ei tehdä vammaisista ”normaaleja”.

Kehitysvammaisuus ei selity joidenkin ihmisten älyllisillä ja sosiaalisilla taidoilla, vaan muiden ihmisten tarpeella määritellä heidät viallisiksi. Yleisen retoriikan mukaan joku ”kärsii Downin syndroomasta” tai ”on sidottu pyörätuoliin”.


Vammaisuus eettisenä kysymyksenä

Moraalilla tarkoitetaan ihmisten arkisia käsityksiä oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Etiikka on puolestaan filosofian osa-alue, joka tutkii inhimillisen toiminnan moraalisuutta.

Kun kristinusko levisi länsimaissa, asenteet aborttiin muuttuivat jyrkän kielteisiksi. 1900-luvulla suhtautuminen aborttiin muuttui uudestaan. Keskeisenä vaikuttimena tähän on ollut uudenlainen suhtautuminen naisten oikeuteen määrätä itse seksuaalisuudestaan ja lisääntymisestään. Useimmissa länsimaissa abortti on nykyään lailla suojattu oikeus.
Suomessa abortin saa tehdä käytännössä millä perusteella tahansa 12. raskausviikkoon mennessä. Sikiön sairauden tai ruumiinvian perusteella abortin saa tehdä vielä 24. viikolla. Yksi syy tähän on se, että vammaista lasta ei pidetä osana sitä ”pakettia”, jonka vanhemmat tilasivat, kun halusivat lisääntyä. Selektiivisiä testejä ja niiden perusteella tehtäviä abortteja voidaankin kritisoida siitä, että niiden kautta lapsille rakentuu rooli, jossa heidän on täytettävä vanhempien heille asettamat laatukriteerit. Lapsi itsessään ei ole riittävä syy sitoutua vanhemmuuteen. Tällaisessa mallissa perhe näyttää kerholta, jonka sisäänpääsyehtona ovat tietynlaiset ominaispiirteet.

Selektiivinen abortti tarkoittaa raskauden keskeyttämistä sikiön ei-toivottavan ominaispiirteen perusteella. Länsimaissa tällaisella ominaispiirteellä tarkoitetaan jotain sairautta tai vammaa. Joissakin muissa kulttuureissa, kuten esimerkiksi Intiassa, valikoiva raskaudenkeskeytys voidaan tehdä myös ei-toivottavan sukupuolen perusteella, eli käytännössä tyttösikiöitä abortoidaan.

Monet filosofit ja maallikot ovat sitä mieltä, etteivät kehitysvammaiset sikiöt ja vauvat ole moraalisesti tasavertaisessa asemassa ”normaaleihin” sikiöihin ja vauvoihin nähden. Vammaisten ihmisalkujen surmaaminen on toisin sanoen oikeutettua. Kehitysvammaisuus asettaa sikiöt ja vauvat eriarvoiseen moraaliseen asemaan heidän oletettujen kehnojen elämän mahdollisuuksiensa vuoksi.
Kehitysvammaiset leimataan heidän riippuvuutensa vuoksi. Mutta tekeekö riippuvuus muiden huolenpidosta ja välittämisestä ihmisestä marginaalisen tai vähemmän arvokkaan? Ei tee, koska riippuvuus on kaikkia ihmisiä yhdistävä piirre. Elämäämme kuuluu väistämättä riippuvuutta muista ihmisistä. Dosentti Simo Vehmas kysyykin: onko poikkeuksellisen älykäs, muista ihmisistä täysin eristäytynyt erakko jossain mielessä inhimillisempi olento kuin Down-henkilö, jolla on rikas ja aktiivinen sosiaalinen elämä? Hyvinvointi rakentuu ihmisten välisistä suhteista, joihin väistämättä liittyy riippuvuutta.

Älykkyys on länsimaisessa kulttuurissa keskeinen inhimillinen erikoispiirre. Älykkään ihmisen elämää pidetään arvokkaampana kuin kehitysvammaisen ihmisen elämää.
Mutta mitä meistä useimmista, ns. älykkäistä, tavallisista ihmisistä maailmaan lopuksi jää? Mikä on meidän saldomme ihmiskunnan kannalta? Nimemme ja muistomme häviävät, harvojen ihmisten työ on todella tärkeää, harvassa ovat shakespearet, newtonit, einsteinit ja freudit. Vain se, mitä me olemme olleet toisille ihmisille, säilyy sukupolvien ketjussa ikuisesti. Kehitysvammaisissa henkilöissä korostuvat sellaiset yleisinhimilliset piirteet kuin heikkous, riippuvuus, rehellisyys, rohkeus, peräänantamattomuus, rakkaus ja teeskentelemättömyys (Simo Vehmas).
Yksilön itsensä kannalta älykkyys ei välttämättä ole kovin merkittävä tekijä; älykkäät ihmiset voivat olla onnettomia ja ”tyhmät” onnellisia. Älykkyys tai mikään muukaan yksittäinen ominaisuus ei takaa ihmisen tyytyväisyyttä. Tyytyväisyys on paljolti riippuvainen yksilön ja yhteisön välisestä suhteesta.

Kaiken kaikkiaan ”normaalius” on epämääräinen ja hyödytön käsite moraalisten arvostelmien osalta. Se määräytyy eri kulttuureissa eri tavoilla. Filosofi Aladair MacIntyren mukaan vanhempien sitoutuminen lapsiinsa tulisi olla ehdotonta. Lapsen edun tulisi olla etusijalla. Vanhempien tulisi kyetä sitoutuman minkälaisen lapsen huoltamiseen tahansa. Vaikka haluaisimme kauniita, terveitä ja älykkäitä lapsia, voimme kuitenkin saada rumia, sairaita ja ”tyhmiä” lapsia. Vakavasti vammaisen lapsen vanhemmat ovatkin usein malliesimerkkejä hyvistä isistä ja äideistä.

Yhteiskunnan talous ei murene vammaisten ihmisten takia. Ennemminkin se murenee taloudellisessa kilpailussa uupuvien ei-vammaisten takia.

Yhteiskunnan tulisi pitää ihmisen vammaisuutta ja riippuvuutta muista itsestäänselvyytenä, asioina, joita kaikki kokevat jossain elämänsä vaiheessa. Kärsimykset, vaivat ja riippuvuus muista ovat kaikkia ihmisiä yhdistäviä asioita. Ne eivät liity vain kehitysvammaisiin ihmisiin.
Vammaisuudessa on kyseessä ensisijaisesti suhteesta sosiaaliseen ympäristöön. Koska kaikki ihmiset ovat jossain määrin ”viallisia” ja kohtaavat rajoituksia elämässään, yhteiskunnan etu on pitää huolta kaikkien jäsentensä tarpeista riippumatta heissä ilmenevän suorituskyvyn vaihtelusta.

-
Kehitysvammaisella ihmisellä on ihmisarvo häntä rakastavien omaisten silmissä, mutta ei juuri muualla. Silloin kun vallitsee rauha ja taloudellinen hyvinvointi, he saavat sivistyneissä yhteiskunnissa elää ihmisarvoista elämää; heitä ei tarvitse piilotella, heitä ei pahoinpidellä, heidän asioitaan pyritään hoitamaan, harvoin heidän omaa mielipidettään silti kysytään. Jos heitä oikeasti arvostettaisiin ihmisinä, heidän asumisensa ja työpaikkansa järjestettäisiin samoin kuin muidenkin. Vuosikausien pilkunviilaaminen lakien yhdistämiseksi olisi tarpeetonta, jos heitä pidettäisiin tasavertaisina, vaikka muiden apua tarvitsevina ihmisinä. Myös keskustelu laitoksista olisi turhaa, jos kehitysvammaisten ihmisten ymmärrettäisiin olevan yhtä arvokkaita ihmisiä kuin muidenkin.

Tietämättömyys ruokkii mustavalkoisuutta, mustavalkoisuus yhteiskunnallista suvaitsemattomuutta ja suvaitsemattomuus ääriliikkeitä. Historia voi toistaa itseään, myös pimeä keskiaika. Vain yhteiskunnan vakaudessa, tasa-arvoisessa hyvinvoinnissa ja rauhassa näen takeet sille, että oikeudenmukaisuuteen pyritään ja ihmisarvosta voidaan puhua. Vain oikeasti sivistyneissä yhteisöissä myös kehitysvammaisilla ihmisillä on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään.

Lähteenä on käytetty dosentti Simo Vehmaksen kirjoituksia."