Facebook-ryhmäll

http://www.facebook.com/group.php?gid=44596980521

Opettajan jäävääminen

Lainaan professori Saloviidan tekstiä:

"Sosiologit ovat kiinnittäneet huomiota organisaatioiden taipumukseen valikoida jäsenensä (Etzioni, 1970). Valikointi säästää organisaation voimavaroja, koska silloin tarvitaan vähemmän työtä sisään päässeiden sosiaalistamiseen ja kontrollointiin. Vaikka oppivelvollisuuskoulu on tarkoitettu koko ikäluokalle, sekin on aina onnistunut valikoimaan osallistujansa.

Oppivelvollisuudesta vapauttaminen ja muut ulkoisen valikoinnin keinot olivat yleisiä 1900-luvun alkupuolella (Kivirauma, 1989). Nyt ne ovat korvautuneet oppivelvollisuuskoulun sisäisellä valikoinnilla, johon kuuluvat esimerkiksi temaattiset erikoiskoulut ja -luokat, epäviralliset (ja oikeastaan luvattomat) tasoryhmät sekä erityisluokat.

Kun opettaja poistaa luokastaan muita hitaamman tai käytöshäiriöisen oppilaan, hänellä on yksi harmi vähemmän kärsittävänään. Tällaiset oppilaat vaativat opettajalta usein ylimääräiseksi koettua työtä, esimerkiksi opetuksen eriyttämistä tai oppilaan kasvatusta parempaan
käytökseen. Opettajien työtaakan lisääntyminen on esimerkiksi ollut OAJ:n huolenaiheena, kun se on suhtautunut kielteisesti integraatioon (OAJ, 1989). Samasta ongelmasta kirjoitti kansakouluntarkastaja A.V. Laitakari jo vuonna 1919: tuhannet "puupäät", "tylsät" ja "kankeaoppiset" tulevat olemaan opettajien vaivana ja mieliharmina tulevassa oppivelvollisuuskoulussa. Niinpä heidän pääsynsä tavallisille luokille tulee estää.

Erityisluokat ovat siis varaventtiili, jonka kautta yleisopetuksen painetta vähennetään. Varaventtiiliteoria selittää myös erityisopetuksen kasvun, jolle viralliset tahot löytävät vain kehäselityksiä ("erityisopetus lisääntyy, koska sen tarve lisääntyy, mikä tiedetään siitä että erityisopetus lisääntyy"). Jos erityisluokat palvelevat opettajien valikointitarpeita, voidaan ennustaa, että näitä luokkia on sitä enemmän, mitä suurempi vaikutusvalta opettajaprofessiolla on koulun kehittämisessä. Hallintotieteilijät ovatkin havainneet, että koulutettujen ammattiryhmien valta kunnallisessa päätöksenteossa on kasvanut kunnallispoliitikkojen kustannuksella (Heuru, K. 2000. Kunnan päätösvallan siirtyminen).

Kunnallinen koululaitos siis kehittyy yhä enemmän opettajien ehdoilla ja heidän haluamaansa suuntaan. Erityisluokkasiirtojen kasvu on yksi tapa, jolla opettajat ulosmittaavat lisääntynyttä vaikutusvaltaansa koulun kehittämisessä.

Erityisluokan käyttö oppilasvalikoinnin keinona korostuu, koska Suomessa se on ainoita kunniallisia tapoja, joilla opettaja voi päästä eroon itselleen epämiellyttävästä oppilaasta. Kun opettaja pullauttaa oppilaansa pull-out - ohjelmaan eli erityisluokalle, häntä jopa kiitetään oppilaan erityistarpeiden huomaamisesta. Voi olla vieläpä niin, että mitä nopeammin ulosheitto tapahtuu, sitä enemmän opettaja saa kiitosta tukitoimien varhentamisesta eli niiden "oikea-aikaisuudesta". "
http://users.jyu.fi/~saloviit/tutkimus/inclusion.html

Professori Saloviidan kirjoittaman tekstin valossa on selvää, että opettajakunta on käyttänyt poliittista valtaa oman ammattikuntansa edunvalvonnan välineenä. Nämä koulutusasiat koskevat kuitenkin kaikkia kansalaisia. On väärin, että yhden ammattikunnan edunvalvonta ulotetaan niin pitkälle, että lasten hyvinvointi alkaa jo vaarantumaan.

Opettajakunta pitäisi nähdä suoritusportaana kun puhutaan koulun kehittämisestä. Koulun asioista päättäminen kuuluu kuitenkin kaikille.

Itseasiassa olisi hyvä, jos jääväämisen periaate otettaisiin mukaan poliittiseen päätöksentekoon. Opettajat voitaisiin jäävätä päätöksenteon ulkopuolelle, kun on kyse koulun kehittämisestä. Heitä voitaisiin kyllä kuunnella, mutta varsinaiset päätökset tehtäisiin ilman jäävejä ammattilaisia.

Samanlainen jääviysperiaate voitaisiin ottaa kaikkien muidenkin alojen ammattilasten kuin opettajien kohdalla käyttöön. Pääperiaate pitäisi olla, että ei luovuteta jääville ammattiryhmälle kaikkea valtaa päätöksenteossa. Olemmehan jo saaneet, kuinka hirvittävät mittasuhteet OAJ:n loputon ammattiyhdistyspolitiikan ajaminen on saanut. Suomessa on nyt maailmanennätys erityisopetussiirroissa ja käytännössä lainvastainen ja epäeettinen dualistinen koulu.

Vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva YK:n yleissopimus. Artikla 24, koulutus.

"Convention on the Rights of Persons withDisabilities Article 24 Education

1. States Parties recognize the right of persons with disabilities to education.With a view to realizing this right without discrimination and on the basis ofequal opportunity, States Parties shall ensure an inclusive educationsystem at all levels and lifelong learning directed to:a. The full development of human potential and sense of dignity andself-worth, and the strengthening of respect for human rights,fundamental freedoms and human diversity;b. The development by persons with disabilities of their personality,talents and creativity, as well as their mental and physical abilities,to their fullest potential;c. Enabling persons with disabilities to participate effectively in a freesociety.

2. In realizing this right, States Parties shall ensure that:a. Persons with disabilities are not excluded from the generaleducation system on the basis of disability, and that children withdisabilities are not excluded from free and compulsory primaryeducation, or from secondary education, on the basis of disability;b. Persons with disabilities can access an inclusive, quality and freeprimary education and secondary education on an equal basis withothers in the communities in which they live;c. Reasonable accommodation of the individual's requirements isprovided;d. Persons with disabilities receive the support required, within thegeneral education system, to facilitate their effective education;e. Effective individualized support measures are provided inenvironments that maximize academic and social development,consistent with the goal of full inclusion.

3. States Parties shall enable persons with disabilities to learn life and socialdevelopment skills to facilitate their full and equal participation ineducation and as members of the community. To this end, States Partiesshall take appropriate measures, including:a. Facilitating the learning of Braille, alternative script, augmentativeand alternative modes, means and formats of communication andorientation and mobility skills, and facilitating peer support andmentoring;b. Facilitating the learning of sign language and the promotion of thelinguistic identity of the deaf community;c. Ensuring that the education of persons, and in particular children,who are blind, deaf or deafblind, is delivered in the mostappropriate languages and modes and means of communication forthe individual, and in environments which maximize academic andsocial development.

4. In order to help ensure the realization of this right, States Parties shalltake appropriate measures to employ teachers, including teachers withdisabilities, who are qualified in sign language and/or Braille, and to trainprofessionals and staff who work at all levels of education. Such trainingshall incorporate disability awareness and the use of appropriateaugmentative and alternative modes, means and formats ofcommunication, educational techniques and materials to support personswith disabilities.

5. States Parties shall ensure that persons with disabilities are able toaccess general tertiary education, vocational training, adult education andlifelong learning without discrimination and on an equal basis with others.To this end, States Parties shall ensure that reasonable accommodation isprovided to persons with disabilities."
http://www.inclusionflagship.net/Article24.pdf


Sosiaali- ja terveysministeriön sivulla on seuraavanlainen tulkinta tästä artiklasta:

"
Oikeus koulutukseen
Vammaisilla ihmisillä on oikeus
elinikäiseen oppimiseen.
Vammaisilla on oikeus saada opetusta
yleisessä koulutusjärjestelmässä
yhdenvertaisesti muiden kanssa.
Heillä on oikeus yksilöllisen tukeen
oppimisen edistämiseksi.
Koulutuksessa on huomioitava muun muassa
näkövammaisten tarpeet pistekirjoituksen
ja liikkumistaitojen opetukseen.
Kuulovammaisten viittomakielen opetusta
ja muuta kielen oppimista on edistettävä.
Kaikilla kouluissa työskentelevillä
henkilöillä tulee olla riittävä koulutus,
jotta he osaavat toimia oikein
vammaisille suunnatussa kouluympäristössä."
http://www.stm.fi/Resource.phx/publishing/store/2007/05/ka1180612770176/passthru.pdf

STM:n tulkinta on varsin laimea verrattuna alkuperäiseen tekstiin. Ihmettelen, miksi alkuperäistä tekstiä on yleensä tulkittu mitenkään! Senhän olisi voinut vain yksinkertaisesti kääntää suomen kielelle. Tämä maininta on varsin laimea ja jättää runsaasti tulkinnan varaa: "Vammaisilla on oikeus saada opetusta yleisessä koulutusjärjestelmässä yhdenvertaisesti muiden kanssa. Heillä on oikeus yksilöllisen tukeen oppimisen edistämiseksi."

Sen sijaan alkuperäinen teksti kuuluu näin: "
States Parties shall ensure that:
a. Persons with disabilities are not excluded from the general
education system on the basis of disability, and that children with
disabilities are not excluded from free and compulsory primary
education, or from secondary education, on the basis of disability;
b. Persons with disabilities can access an inclusive, quality and free
primary education and secondary education on an equal basis with
others in the communities in which they live;
c. Reasonable accommodation of the individual's requirements is
provided;
d. Persons with disabilities receive the support required, within the
general education system, to facilitate their effective education;
e. Effective individualized support measures are provided in
environments that maximize academic and social development,
consistent with the goal of full inclusion."

Sama teksti käännettynä: "Jäsenvaltiot vakuuttavat, että:
1. vammaisia ei jätetä yleisen koulujärjestelmän ulkopuolelle vammaisuuden vuoksi, ja että vammaisia lapsia ei jätetä ilmaisen ja pakollisen perusopetuksen ulkopuolelle, saati toisen asteen koultuksen ulkopuolelle,
2. Vammaiset voivat päästä inklusiiviseen, ilmaiseen ja laadukkaaseen perusopetukseen sekä toisen asteen opetukseen samoin perustein kuin muutkin siinä yhteisössä jossa he elävät.
3. Vammaisille taataan järkevä mukauttaminen opetukseen, jos yksilön tarpeet sitä vaativat.
4. Vammaiset saavat sen tuen jota he tarvitsevat yleisopetuksen sisällä, jotta heidän tehokas koulutuksensa helpottuisi.
5. Tehokkaat yksilöllisteyt tukitoimet tarjotaan ympäristöissä, jotka maksimoivat akateemisen ja sosiaalisen kehityksen, sisältäen päämääränään täyden inkluusion."

Tarvitseeko tuohon enää mitään lisätä?

Sen verran voisi lisätä, että miksi ihmeessä Suomessa ei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä, vaan nämä kansainväliset sopimuksetkin pitää "tulkita" laimeammiksi kuin ne ovatkaan!

Vastine A-studion osioon:"Erityisopetukselle lumehoitoa"

Lähetin juuri A-studion palautekanavaan seuraavanlaisen viestin:

"A-studiossa oli tänään 11.2.2009 osio nimellä: "Erityisopetukselle lumehoitoa?"

Tahtoisin hiukan korjata ohjelmassa esiintyneitä väärinkäsityksiä. Ohjelmassa tuotiin esille huoli siitä, että erityisoppilaiden saama tuki jäisi liian vähäiseksi tavallisessa luokassa, jos opetusministeriön lakimuutosehdotus menee läpi.

Ensinnäkin, jokaista erityisoppilasta kohti on korvamerkittyä valtionosuutta 1,5-3,5- kertainen määrä. Tämä raha seuraa oppilasta myös yleisopetuksen luokkaan. Se voidaan käyttää tukitoimien tuomiseksi tavalliseen luokkaan, ei siis huolta, että kunnan saama rahja pienenisi. Toiseksi: laki määrää, että opetuksen järjestävän tahon täytyy järjestää riittävät resurssit, jotta opetus sujuu. Laki ei siis tunne sellaista tilannetta, että riittäviä resursseja ei ole, resurssit on vain järjestettävä.

Lisäksi on jokseenkin arvelluttavaa verrata hyvin toteutettua erityisluokkaopetusta huonosti toteutettuun integraatioon. Kysyä sopiikin, miksi integratiivisiin järjestelyihin ei ole haluttu satsata varoja?

On nimittäin täysin selvää, että hyvin toteutettu inklusiivinen koulu on myös erityisoppilaalle paras mahdollinen opetuspaikka. Asiasta on runsaasti näyttöä.

Voitte tutustua asiaan perustamassani facebook-yhteisössä sekä blogissani, joihin olen koonnut yhteen perusasioita inkluusiosta, joka on jo kansainvälinen erityisopetuksen standardi. Suomi onkin kummajainen maailmalla, koska meillä segragaatio on saavuttanut jo lähes käsittämättömän suuret mitat kansainvälisissä vertailuissa:

http://fi-fi.facebook.com/group.php?gid=44596980521&ref=mf

http://www.erityisopetus.blogspot.com/

Ystävällisin terveisin
Petri Mustonen"


On selvää, että nyt inkluusion vastustajilla on kiire, koska tämä viikko on vielä tehokasta peliaikaa propagandalle, koska lakimuutosehdotuksen lausuntokierros päättyy silloin. Sen sijaan on käsittämätöntä, että A-studio otti täysin puolueellisen kannan erityiskoulujen puolesta. Toivon, että siellä toimituksessa joku lukee viestini ja tutustuu vaikkapa UNESCON julkaisuihin inkluusiosta sekä Suomen erityispedagogiikan substanssiasiantuntijoiden suosituksiin.

Kehitysvammaisuus ja ihmisarvo

Seuraavassa lääketieteen tohtori Oiva Antti Mäen esitys: "Kehitysvammaisuus ja ihmisarvo" (Marjatta Tammiston juhlaseminaari.Tampere 19.1.2007.)

"LKT Oiva Antti Mäki


Ihmisarvo

Ihmisarvo on moraalinen ja juridinen käsite, jonka mukaan ihmisellä on arvo sinänsä. Ihmisen arvo ei liity ulkonäköön, terveydentilaan, älykkyysosamäärään, koulutukseen, yhteiskunnalliseen asemaan tai varallisuuteen. Ihmisarvo kuuluu ihmisyyteen, siihen että on syntynyt ihmiseksi.

Ihmisarvoa on korostettu vuosituhansia. Sen sijaan ajatus ihmisestä, joka on itsenäinen, vapaa ja kohtaloaan ohjaava yksilö, on historiallisesti nuori. Kuitenkin nykyisessä maailmassa yleisen mielipiteen mukaan varsinaisesti arvostettavia ihmisiä ovat vain itsenäiset, tuottavat, omillaan selviytyvät ja koko ajan eteenpäinpyrkivät ihmiset. Kehitysvammaiset ovat yksi niistä ihmisryhmistä, jotka jäävät tämän mielikuvan ulkopuolelle. Kuitenkin kehitysvammaisella ihmisellä on sama ihmisarvo kuin jokaisella muullakin. Mutta koska ns. normaalit ihmiset eivät juuri koskaan ole kunnioittaneet kehitysvammaisen ihmisen ihmisarvoa ja loukkaamattomuutta, heitä on voitu muiden estämättä tappaa, häväistä, pitää pilkkana, steriloida ja sulkea laitoksiin. Heitä ei ole suojeltu ja kunnioitettu, heitä ei ole aina haluttu nähdä ihmisinä.


Vammaisuuden historia on sorron ja syrjinnän historiaa.

Vammaisuuden erilaiset selitysmallit liittyvät kunkin aikakauden kulttuuriin ja vallitsevaan ideologiaan. Jos vammaisuus selitetään yksilön viallisuudella, tällöin yksilöön kohdistetut toimenpiteet näyttäytyvät moraalisesti oikeutetuilta. Jos taas vammaisuuden nähdään olevan seurausta yhteisöllisistä käytännöistä, toimenpiteiden pitäisikin kohdistua yhteisöön. Vammaisuus voidaan siis ymmärtää käsitteenä, joka kuvaa ensisijaisesti joko viallista yksilöä tai viallista yhteisöä. Molemmissa tapauksissa ”vammaisuus” ilmentää jotain ei-toivottavaa yksilön toiminnassa ja olemisessa.

On syytä erottaa vammaisuus sairaudesta. Ihminen voi olla samanaikaisesti vammainen ja terve. Kehitysvamma ei sinänsä vaadi lääketieteellistä hoitoa eikä sitä voida ”parantaa”.

Länsimainen historia perustuu kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin ja juutalaiskristilliseen traditioon. Vanhassa testamentissa jumala nähdään sairauden ja vammaisuuden sekä niihin liittyvän kärsimyksen aiheuttajana. Sairastuminen tai vammautuminen voi olla seurausta ihmisen tekemästä synnistä, kansan tai hallitsijan tottelemattomuudesta Jumalaa kohtaan. Kuten monissa muissakin uskonnoissa kristinuskossa jumalien piirteet ovat ajan mittaan muuttuneet lempeämmiksi. Uudessa testamentissakin kumotaan monet VT:n kiusalliset kuvaukset kostonhimoisesta ja julmasta jumalasta, ja tilalle tulee armahtava ja rakastava jumala. Syyllisyyden ja sairauden/vammaisuuden vanhatestamentillinen kytkentä muuttuu UT:ssa. Synti, kärsimys ja kuolema ovat asioita, jotka kuuluvat tämän puoleiseen elämään, eivätkä ne ole välttämättä seurausta ihmisten synneistä.

Sairauksien ja vammojen parantamisella oli keskeinen asema Jeesuksen toiminnassa. Tämä perinne näkyy vieläkin monien kristillisten kirkkojen toiminnassa, joiden parissa toimii ns. ihmeparantajia. Ihmeisiin uskomiseen liittyy kuitenkin vammaisille ihmisille epämieluisa viesti: vammaisuus on paha asia (mahdollisesti seurausta jonkun synneistä), jonka usko Jumalaan voi parantaa.

Sääli on ollut perinteisesti keskeinen vaikutin kristillisessä hyväntekeväisyydessä. Hyväntekeväisyystyöstä onkin muodostunut kristinuskolle sekä vahvuus että heikkous. Hyväntekeväisyys on osaltaan antanut yhteiskunnalle luvan olla välinpitämätön tiettyjen ihmisryhmien oikeuksien toteutumisesta, ja heidän oikeuksistaan huolehtiminen on jäänyt liiaksi hyväntekeväisyysjärjestöjen harteille.
Jos ihmisen terveyden nähdään olevan seurausta Jumalan tahdon mukaisesta elämästä, on selvää, että vammaisuuden kaltainen ilmiö voidaan helposti selittää ihmisten synneillä. Moderni rationaalinen maailmankuvakaan ei kokonaan poista pitkän uskonnollisen perinteen vaikutusta ihmisten kokemuksiin.

Vammaisuuden syiden tunteminen ei välttämättä helpota ihmisten henkistä ahdistusta, koska ihmiset ja yhteiskunnat eivät ole valmiita kohtamaan vammaisuutta ilman erityisiä toimenpiteitä, erityisasiantuntijoita ja – instituutioita. Vammaisuutta on vaikea nähdä neutraalina inhimillisen variaation ilmentymänä. Ihminen on laumaeläin, ja erottautuminen laumasta tuo mukanaan pelon, häpeän ja syyllisyyden.

Vammaisuuteen on kautta aikojen kuulunut häpeää ja syyllisyyttä, joka on läsnä yhä vieläkin. Vammaisen lapsen syntyessä vanhemmat kysyvät mielessään: ”mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?”. Lääketiede ohjaa kysymään: tupakoiko äiti tai käyttikö alkoholia? Onko suvussa perinnöllistä vammaisuutta? Ottiko äiti selville mahdolliset geneettiset riskit? jne.


Platon ja Aristoteles

Filosofi Platon, joka eli noin 400 vuotta e.a.a., loi rodunjalostusohjelman, jonka tarkoituksena oli tuottaa mahdollisimman täydellisiä ihmisiä valtion edun nimissä. Abortti ja lasten surmaaminen olivat ihannevaltion saavuttamiseksi välttämätöntä toimintaa.

Platonin oppilas Aristoteles piti myös ehkäisyä, aborttia ja lasten surmaamista hyväksyttävinä menetelminä, mutta vain ”epämuodostuneiden” lasten surmaaminen oli sallittua.

Vammaisuuden syiden selityksissä kreikkalainen ja roomalainen kulttuuri erosivat toisistaan. Kreikassa vammaisuutta pidettiin lähinnä poikkeamana luonnonjärjestyksestä, Roomassa vammaisen lapsen syntymää pidettiin merkkinä siitä, että hänen vanhempansa olivat teoillaan suututtaneet jumalat.

Antiikin filosofeilla on ollut keskeinen vaikutus länsimaiseen ajatteluun. Platonin ja Aristoteleen ajatus älyllisesti ”vajavaisten” ihmisten alempiarvoisuudesta on periytynyt länsimaiseen ajatteluun. Koska järjellisyyttä on ruvettu pitämään keskeisenä inhimillisenä piirteenä, on kehitysvammaisten ihmisten ihmisyys usein kyseenalaistettu.


Keskiaika

Keskiaika erosi radikaalisti antiikista suhtautumisessa vammaisiin ihmisiin. Antiikin syyllisyys-rangaistus-ajattelu korvautui ihmisten ja Jumalan armollisuutta korostavalla mentaliteetilla. Tämä toimi köyhäinavun ja hyväntekeväisyyden perustana. Vaikka keskiajalla ei ollut yhtenäistä ajattelutapaa vammaisuudesta, silloin luotiin kuitenkin perusta vammaisten hoitamiselle, kouluttamiselle ja kuntoutukselle.


Uusi aika

Uuden ajan alussa 1500-luvulla yliopistoissa vammaisuus nähtiin yhä enemmän biologisena ja fysiologisena ilmiönä. Silti yliluonnolliset selitykset kulkivat vielä pitkään niiden rinnalla. Esimerkiksi Martti Luther (1483–1546) näki vammaiset ”vaihdokkaina”, jotka paholainen oli laittanut alkuperäisen, terveen lapsen tilalle. Lutherin mukaan tällaiset lapset voi vaikka hukuttaa jokeen. – On tosin todettava, että Luther sanoi paljon muutakin, mitä ei nykyään haluta muistella.


1800-luku

1800-luvun yhteiskunnalliset muutokset merkitsivät käännettä vammaisten ihmisten elämässä. Tuolloin luotiin vammaisten koulutusta, työllistymistä ja sosiaalista osallistumista koskevat rakenteet, jotka ovat vieläkin läsnä länsimaisissa yhteiskunnissa.

1700- ja 1800-lukujen vaihteessa teollistuminen alkoi ensimmäisenä Isossa-Britanniassa. Työvoima keskittyi kaupunkeihin. Työn uudenlainen organisoituminen teki vammaisista ihmisistä kykenemättömiä työntekijöitä ja hyväntekeväisyyden kohteita, joiden hengissä pysyminen oli pitkälti kiinni yhteisön armeliaisuudesta. Alkoi työmarkkinoilta syrjäytettyjen vammaisten ihmisten medikalisoimisen ja laitostamisen kierre. Vammaisuudesta tuli yhteiskunnallinen kysymys, kun se aikaisemmin oli ollut perhepiirissä hoidettava asia. Vammaisista tuli taakkoja heidän perheilleen. Tällaisessa tilanteessa laitokset merkitsivät helpotusta perheille, joilla ei ollut voimavaroja eikä aikaa selvitä vammaisten lasten kasvattamisesta työnteon ohessa. 1800-luvulla perustettiinkin runsaasti muusta yhteisöstä erillään olleita sairaaloita, laitoskouluja ja vankiloita, joissa vammaisista yritettiin tehdä yhteiskuntakelpoisia. Laitostamisesta tuli sosiaalisen kontrollin mekanismi.

Vammaisuus, kuten muutkin poikkeavuudet (alkoholismi, homoseksuaalisuus tai mielisairaudet) on nähty historian aikana joko syntinä, rikoksena tai sairautena. Vähitellen lääketieteestä on tullut keskeinen poikkeavuuden selittäjä.

Lääketiede sai keskeisen roolin sosiaalisen kontrollin tukijana teollistuvassa yhteiskunnassa. Se antoi uskottavan selityksen sille, miksi jotkut yksilöt olivat kykenemättömiä tehokkaaseen työntekoon: selitys oli näiden yksilöiden patologisuus eli sairaalloisuus. Lääkäreiden tehtäväksi tulikin pitää yllä yhteiskunnallista harmoniaa sopeuttamalla poikkeavat yksilöt yhteiskuntaan. Vammaisuus medikalisoitiin, eli muutettiin lääketieteelliseksi ongelmaksi.

Medikalisaatio on hämäävä ilmiö sen oletetun tieteellisyyden vuoksi. Viime kädessä on kuitenkin kyse puhtaasti moraalisista näkemyksistä. Monet vammaisia koskevat sosiaaliset ongelmat ovat kuitenkin luonteeltaan kaikkea muuta kuin lääketieteellisiä, ja niiden poistaminen vaatii muitakin toimenpiteitä kuin mitä lääkärit pystyvät tarjoamaan. Tästä huolimatta vammaisuuden medikalisointi on yhä edelleen vammaisia ihmisiä koskevien institutionaalisten järjestelyiden perusta.



Vammaisuus rotuhygieenisenä ongelmana

Charles Darwinin (1809–1882) 1859 ilmestynyt Origin of Species oli vedenjakaja länsimaisen maailmankuvan historiassa. Siihen saakka oli uskottu ihmissuvun periytyneen Aatamista ja Eevasta. Darwinin periaatetta luonnollisesta valinnasta alettiin pian soveltaa myös ihmisyhteisöjen elämään. Tätä teoriaa nimitetään sosiaalidarwinismiksi. Sen mukaan kilpailussa eloon jäävät ihmiset ja instituutiot ovat elinkelpoisimpia ja näin myös sopivimpia jäämään eloon. Sosiaalidarwinistien tavoitteeksi tuli pysäyttää rodun rappeutuminen, jonka ”heikkojen” hoitaminen ja köyhien ja yhteiskuntaan sopeutumattomien lisääntyminen aiheutti.

Sosiaalidarwinismi muuttui rotuhygieniaksi, jonka mukaan heikot yksilöt voitaisiin suodattaa pois elinkelpoisempien yksilöiden tieltä. Myös Suomessa oli sisällissodan jälkeen yleistä vastenmielisyyttä yhteiskunnan moraalisesti arveluttavia väestöryhmiä, kuten punakaartilaisia, kohtaan. He eivät kuuluneet ”Valkoisen Suomen rehelliseen kansaan”, vaan olivat älyllisesti tylsiä, sairaalloisia fanaatikkoja, joiden pahuus ja viha porvareita kohtaan olivat aiheuttaneet kansalaissodan.

Rotuhygieenikoille oli ominaista liittää ihmisarvo ominaisuuksiin, joita he olettivat itsessään olevan. Tärkein ihmisarvon mitta oli älykkyys, jonka uskottiin olevan perinnöllinen ominaisuus. Käsitystä vammaisten ihmisten rikollisista taipumuksista tuettiin myös lukuisilla tutkimuksilla. Rotuhygieenikoiden näennäisen neutraali kielenkäyttö oli omiaan voimistamaan yleisiä ennakkoluuloja vajaamielisten ja muiden poikkeavien ihmisryhmien vaarallisuudesta.

Yksi merkittävistä suomalaisista rotuhygieenikoista oli Perttulan tylsämielislaitoksen johtaja Edwin Hedman. Hänen mukaansa tylsämieliset olivat yhteiskunnallinen uhka, ja elinikäinen laitossijoitus takasi sen, etteivät tylsämieliset kykenisi toteuttamaan rikollisia ja moraalittomia taipumuksiaan. Eristämisellä pystyttiin myös suojaamaan terveitä lapsia.

Keskeiseksi rotuhygienian menetelmäksi tuli sterilointi. Suomessa sterilointilaki hyväksyttiin vuonna 1935. Virallisten tilastojen mukaan Suomessa tehtiin vuosina 1935–1970 rotuhygieenisin syin 7 350 sterilointia.


Vammaisten surmaaminen osana rotuhygieniaa

Natsit olivat suunnitelleet kehitysvammaisten ja mielisairaiden surmaamista jo ennen toista maailmansotaa, mutta se päätettiin toteuttaa vasta sodan aikana. Tarkoituksena ei ollut taistella vain kansakunnan geneettistä rappeutumista vastaan, vaan myös vapauttaa sairaaloiden vuodepaikkoja ja henkilökuntaa tulevaa sotaa varten. Vuoden 1941 loppuun mennessä olikin onnistuttu ”vapauttamaan” 93 521 vuodepaikkaa eutanasiaohjelman ansiosta. Vuosina 1939–1945 Saksassa surmattiin kaiken kaikkiaan 200 000 – 275 000 vammaista ihmistä. Suurinta osaa lääkäreitä ei asetettu koskaan tuomiolle. Osa sotarikoksia tehneistä tiedemiehistä muutti Yhdysvaltoihin, monet entiset rotuhygieenikot toimivat vaikutusvaltaisina tutkijoina Saksassa 1970-luvulle saakka.

Rotuhygienian edustajia on esiintynyt sotien jälkeenkin. Nykyisistä näistä ns. bioeetikoista tunnetuimpia ovat Helga Kuhse ja Peter Singer.
Käytännön tasolla kehitysvammaisten ihmisten syrjiminen näyttäytyy tavallisesti ryhmäkoteja ja vastaavia asumisyksikköjä suunniteltaessa. Lähes poikkeuksetta ns. paremmin toimeentulevat naapurit ryhtyvät toimiin rakentamisen estämiseksi.


Erityisopetuksen vakiintuminen

Kun lääketiede 1800-luvun puolivälistä lähtien muodosti perusviitekehyksen vammaisuutta koskeville käsityksille, parantumattomat vammaisuuden muodot jäivät kasvatusväen eli erityisopetuksen huollettavaksi. Kuuroille, sokeille, kehitysvammaisille ja fyysisesti vammaisille perustettiin omat, muista erillään olevat oppilaitokset.
Uno Cygnaeuksen (1810–1888) mielestä ”heikkokykyisten” olisi pitänyt opiskella samassa ryhmässä muiden lasten kanssa, mutta hänen käsityksensä unohdettiin hyvin pian. 1900-luvun alkupuolella oli vallalla käsitys, jonka mukaan poikkeaviksi luokiteltujen paikka oli laitoksissa, koska vammaisten lasten katsottiin häiritsevän muiden lasten oppimista.
Erityisopetuksen tavoitteena oli opettaa mahdollisimman monelle jokin ammatti tai jonkin työtehtävän perustaidot, jotta he pystyisivät itse hankkimaan toimeentulonsa. Mutta vaikka erityisopetuksen syntyyn liittyi hyväntahtoinen motiivi auttaa ”heikko-osaisia”, se on ollut myös kontrollointi- ja valikointimekanismi.

Vammaisten ihmisten integroiminen moderneissa yhteiskunnissa on perustunut normaalistamiselle. Jos lapsen mahdollisuudet normaalin tason saavuttamiseksi ovat epätodennäköiset, hänet eristetään muusta yhteisöstä loppuelämäksi, koska esimerkiksi työelämä perustuu samankaltaisten suoritusten odotuksille kuin koululaitoskin.

”Erityinen tarve” on kiertoilmaus sanoille ”vammainen” ja ”poikkeava”. On syytä kysyä, kenen erityisistä tarpeista on kysymys: oppilaan, opettajan, koulun, vanhempien? Ehkä erityisopetus onkin syntynyt todellisuudessa yleisopetuksen ja opettajien tarpeista käsin. Erityisopetus turvaa yleisopetuksen toiminnan ja toimii sen varaventtiilinä.


Normalisaatio

1960-luvulla sosiologit esittivät kritiikkiä kaikenlaisia ”poikkeaville” ihmisille suunniteltuja laitoksia vastaan. Tämä loi perustan normalisaatioperiaatteelle, jonka perusideana on taata kehitysvammaisille henkilöille mahdollisimman tavanomainen eli normaali elämä. Pohjoismainen hyvinvointivaltio muodosti perustan normalisaatiolle. Sen keskeisinä pyrkimyksinä olivat oikeudenmukaisuuden edistäminen sekä solidaarisuus yhteiskunnan vähäosaisia kohtaan. Bengt Nirjen (1924-) mukaan ”kaikille kehitysvammaisille tulee järjestää tilaisuus elää tavalla, joka mahdollisimman paljon muistuttaa yhteiskunnassa vallitsevia tavanomaisia oloja”. Tavoitteena oli puuttua yhteisöllisiin käytäntöihin, ei tehdä vammaisista ”normaaleja”.

Kehitysvammaisuus ei selity joidenkin ihmisten älyllisillä ja sosiaalisilla taidoilla, vaan muiden ihmisten tarpeella määritellä heidät viallisiksi. Yleisen retoriikan mukaan joku ”kärsii Downin syndroomasta” tai ”on sidottu pyörätuoliin”.


Vammaisuus eettisenä kysymyksenä

Moraalilla tarkoitetaan ihmisten arkisia käsityksiä oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Etiikka on puolestaan filosofian osa-alue, joka tutkii inhimillisen toiminnan moraalisuutta.

Kun kristinusko levisi länsimaissa, asenteet aborttiin muuttuivat jyrkän kielteisiksi. 1900-luvulla suhtautuminen aborttiin muuttui uudestaan. Keskeisenä vaikuttimena tähän on ollut uudenlainen suhtautuminen naisten oikeuteen määrätä itse seksuaalisuudestaan ja lisääntymisestään. Useimmissa länsimaissa abortti on nykyään lailla suojattu oikeus.
Suomessa abortin saa tehdä käytännössä millä perusteella tahansa 12. raskausviikkoon mennessä. Sikiön sairauden tai ruumiinvian perusteella abortin saa tehdä vielä 24. viikolla. Yksi syy tähän on se, että vammaista lasta ei pidetä osana sitä ”pakettia”, jonka vanhemmat tilasivat, kun halusivat lisääntyä. Selektiivisiä testejä ja niiden perusteella tehtäviä abortteja voidaankin kritisoida siitä, että niiden kautta lapsille rakentuu rooli, jossa heidän on täytettävä vanhempien heille asettamat laatukriteerit. Lapsi itsessään ei ole riittävä syy sitoutua vanhemmuuteen. Tällaisessa mallissa perhe näyttää kerholta, jonka sisäänpääsyehtona ovat tietynlaiset ominaispiirteet.

Selektiivinen abortti tarkoittaa raskauden keskeyttämistä sikiön ei-toivottavan ominaispiirteen perusteella. Länsimaissa tällaisella ominaispiirteellä tarkoitetaan jotain sairautta tai vammaa. Joissakin muissa kulttuureissa, kuten esimerkiksi Intiassa, valikoiva raskaudenkeskeytys voidaan tehdä myös ei-toivottavan sukupuolen perusteella, eli käytännössä tyttösikiöitä abortoidaan.

Monet filosofit ja maallikot ovat sitä mieltä, etteivät kehitysvammaiset sikiöt ja vauvat ole moraalisesti tasavertaisessa asemassa ”normaaleihin” sikiöihin ja vauvoihin nähden. Vammaisten ihmisalkujen surmaaminen on toisin sanoen oikeutettua. Kehitysvammaisuus asettaa sikiöt ja vauvat eriarvoiseen moraaliseen asemaan heidän oletettujen kehnojen elämän mahdollisuuksiensa vuoksi.
Kehitysvammaiset leimataan heidän riippuvuutensa vuoksi. Mutta tekeekö riippuvuus muiden huolenpidosta ja välittämisestä ihmisestä marginaalisen tai vähemmän arvokkaan? Ei tee, koska riippuvuus on kaikkia ihmisiä yhdistävä piirre. Elämäämme kuuluu väistämättä riippuvuutta muista ihmisistä. Dosentti Simo Vehmas kysyykin: onko poikkeuksellisen älykäs, muista ihmisistä täysin eristäytynyt erakko jossain mielessä inhimillisempi olento kuin Down-henkilö, jolla on rikas ja aktiivinen sosiaalinen elämä? Hyvinvointi rakentuu ihmisten välisistä suhteista, joihin väistämättä liittyy riippuvuutta.

Älykkyys on länsimaisessa kulttuurissa keskeinen inhimillinen erikoispiirre. Älykkään ihmisen elämää pidetään arvokkaampana kuin kehitysvammaisen ihmisen elämää.
Mutta mitä meistä useimmista, ns. älykkäistä, tavallisista ihmisistä maailmaan lopuksi jää? Mikä on meidän saldomme ihmiskunnan kannalta? Nimemme ja muistomme häviävät, harvojen ihmisten työ on todella tärkeää, harvassa ovat shakespearet, newtonit, einsteinit ja freudit. Vain se, mitä me olemme olleet toisille ihmisille, säilyy sukupolvien ketjussa ikuisesti. Kehitysvammaisissa henkilöissä korostuvat sellaiset yleisinhimilliset piirteet kuin heikkous, riippuvuus, rehellisyys, rohkeus, peräänantamattomuus, rakkaus ja teeskentelemättömyys (Simo Vehmas).
Yksilön itsensä kannalta älykkyys ei välttämättä ole kovin merkittävä tekijä; älykkäät ihmiset voivat olla onnettomia ja ”tyhmät” onnellisia. Älykkyys tai mikään muukaan yksittäinen ominaisuus ei takaa ihmisen tyytyväisyyttä. Tyytyväisyys on paljolti riippuvainen yksilön ja yhteisön välisestä suhteesta.

Kaiken kaikkiaan ”normaalius” on epämääräinen ja hyödytön käsite moraalisten arvostelmien osalta. Se määräytyy eri kulttuureissa eri tavoilla. Filosofi Aladair MacIntyren mukaan vanhempien sitoutuminen lapsiinsa tulisi olla ehdotonta. Lapsen edun tulisi olla etusijalla. Vanhempien tulisi kyetä sitoutuman minkälaisen lapsen huoltamiseen tahansa. Vaikka haluaisimme kauniita, terveitä ja älykkäitä lapsia, voimme kuitenkin saada rumia, sairaita ja ”tyhmiä” lapsia. Vakavasti vammaisen lapsen vanhemmat ovatkin usein malliesimerkkejä hyvistä isistä ja äideistä.

Yhteiskunnan talous ei murene vammaisten ihmisten takia. Ennemminkin se murenee taloudellisessa kilpailussa uupuvien ei-vammaisten takia.

Yhteiskunnan tulisi pitää ihmisen vammaisuutta ja riippuvuutta muista itsestäänselvyytenä, asioina, joita kaikki kokevat jossain elämänsä vaiheessa. Kärsimykset, vaivat ja riippuvuus muista ovat kaikkia ihmisiä yhdistäviä asioita. Ne eivät liity vain kehitysvammaisiin ihmisiin.
Vammaisuudessa on kyseessä ensisijaisesti suhteesta sosiaaliseen ympäristöön. Koska kaikki ihmiset ovat jossain määrin ”viallisia” ja kohtaavat rajoituksia elämässään, yhteiskunnan etu on pitää huolta kaikkien jäsentensä tarpeista riippumatta heissä ilmenevän suorituskyvyn vaihtelusta.

-
Kehitysvammaisella ihmisellä on ihmisarvo häntä rakastavien omaisten silmissä, mutta ei juuri muualla. Silloin kun vallitsee rauha ja taloudellinen hyvinvointi, he saavat sivistyneissä yhteiskunnissa elää ihmisarvoista elämää; heitä ei tarvitse piilotella, heitä ei pahoinpidellä, heidän asioitaan pyritään hoitamaan, harvoin heidän omaa mielipidettään silti kysytään. Jos heitä oikeasti arvostettaisiin ihmisinä, heidän asumisensa ja työpaikkansa järjestettäisiin samoin kuin muidenkin. Vuosikausien pilkunviilaaminen lakien yhdistämiseksi olisi tarpeetonta, jos heitä pidettäisiin tasavertaisina, vaikka muiden apua tarvitsevina ihmisinä. Myös keskustelu laitoksista olisi turhaa, jos kehitysvammaisten ihmisten ymmärrettäisiin olevan yhtä arvokkaita ihmisiä kuin muidenkin.

Tietämättömyys ruokkii mustavalkoisuutta, mustavalkoisuus yhteiskunnallista suvaitsemattomuutta ja suvaitsemattomuus ääriliikkeitä. Historia voi toistaa itseään, myös pimeä keskiaika. Vain yhteiskunnan vakaudessa, tasa-arvoisessa hyvinvoinnissa ja rauhassa näen takeet sille, että oikeudenmukaisuuteen pyritään ja ihmisarvosta voidaan puhua. Vain oikeasti sivistyneissä yhteisöissä myös kehitysvammaisilla ihmisillä on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään.

Lähteenä on käytetty dosentti Simo Vehmaksen kirjoituksia."

UNESCON oppaasta

Tässä ote UNESCON oppaasta, joka vaatii mielestäni palstatilaa:

""Sometimes the social view of disability is presented as an alternative
to the ‘medical view’ of disability. This seeks to identify the
cause of the disability through tests and then tries to fix the impairment
through the use of surgery, drugs or therapy. Both viewpoints
are valid and both are needed. But too often only the medical view
is considered and when it fails or is not available, people give up.
The biggest danger with the medical view is that the ‘problem’
is seen solely as being with the child. That’s why children with
impairments were excluded from ordinary schools and sent to special
schools for children with the same disability – if they were available.
The belief was that they required special ‘treatments’ because
of their impairments.
But as we have explained, disabilities result not from impairments
but from a lack of opportunities, participation and education.
There is a great deal that parents and teachers can do to reduce the
disabilities that come from impairments."

Sama vapaasti käännettynä kuuluu näin:

"Joskus vammaisuuden sosiaalinen haitta nähdäänkin synonyymina lääketieteelliselle haitalle. Siksi yritetään selvittää haitan syy testien avulla ja sen jälkeen yritetään korjata vammaisuutta kirurgialla, lääkkeillä tai terapioilla. Molemmilla näkökulmilla on paikkansa ja molempia tarvitaan. Mutta liian usein vain lääketieteellinen haitta otetaan huomioon ja kun lääketieteen keinoja ei ole käytettävissä tai ne jostain syystä epäonnistuvat, niin lapsen kohdalla annetaan periksi!

Suurin vaara lääketieteellisen näkökulman kohdalla on se, että "ongelma" nähdään vain lapsen kohdalla. Juuri siksi vammaiset lapset on usein sijoitettu erityiskouluihin, joissa muilla lapsilla on sama vamma, tavalliseen kouluun ei ole ollut mahdollisuutta päästä. Uskomuksena on ollut, että nämä tavallisen koulun ulkopuolelle jätetyt lapset tarvitsevat "erityiskohtelua" vammansa vuoksi.

Mutta kuten olemme selittäneet, vammaisten lasten haitat eivät aiheudu heidän vammoistaan, vaan mahdollisuuksien puutteesta osallistumiseen ja koulutukseen. Vanhemmat ja opettajat voivat tehdä paljon vähentääkseen vammoista koituvia haittoja."

Opas on erittäin laadukas ja suosittelen kyllä kaikkia lukemaan sen, jos suinkin englanninkieli on hallussa.

UNESCON opas opettajille

http://unesdoc.unesco.org/images/0012/001243/124394e.pdf

http://unesdoc.unesco.org/images/0011/001184/118455eo.pdf

Erityisopetuksen lakimuutosehdotus

Erityisopetuksen lakimuutosehdotuksen lausuntokierros päättyy tällä viikolla. Toivottavasti opetusministeri Henna Virkkunen pitää kiinni Salamancan julistuksesta.

Nythän on Helsinkiin tulossa Unescon järjestämä workshop, jonka tarkoitus on ihailla pohjoismaiden inklusiivista koulujärjestelmää:

http://portal.unesco.org/education/en/ev.php-URL_ID=56073&URL_DO=DO_TOPIC&URL_SECTION=201.html


Valitettavasti vain Suomi ei ole mallikelpoinen maa tässä suhteessa, vaikka muut pohjoismaat ovatkin. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, mitä YK:n edustajat sanovat Suomen erityisopetuksen tilasta.

Täällä voi asiasta käydä keskustelua: http://fi-fi.facebook.com/topic.php?uid=44596980521&topic=6869

Lahjakkuudesta

Kun lapsi on poikkeuksellisen lahjakas jossakin asiassa, vanhemmat ovat luonnollisesti iloisia ja ylpeitä asiasta. Lahjat ovat aina mukavia, koska lahjakkaiden toivotaan tuovan myös muille iloa lahjoillaan.

Mistä siis johtuu, että kun vammaiseksi luokiteltu lapsi on lahjakas jossakin asiassa, niin tuo lahja usein vain korostaa poikkeavuutta? Esimerkiksi jos autistinen lapsi on musiikillisesti lahjakas, niin tuota lahjakkuutta ei enää nähdäkään muulle yhteisölle koituvaksi hyväksi, vaan outona kuriositeettina joka leimaa diagnoosia nimeltä autismi.

Ilman diagnoosia olevan lapsen musiikillinen tai kuvaamataidollinen lahjakkuus yhdistetään herkästi myös korkeampaan kapasiteettiin muutenkin korvien välissä. Jos lapsi osaa soittaa sekä nuoteista että korvakuulolta, niin hänellä on pakko olla lahjakkuutta myös muuhun, esimerkiksi matematiikan opiskeluun. Näinhän usein ajatellaan - paitsi erityisoppilaan kohdalla.

Erityisoppilaan lahjakkuus stigmatisoi lasta vain ennestään, koska kun lapsella kerran on diagnoosi, siihen saattaa kuulua myös jonkinlainen kapea-alainen ja hullunkurinenkin (lähes sairaalloinen) kiinnostus ja sitä kautta lahjakkuus esimerkiksi musiikkiin. Tällainen ajattelutapa on luonnollisesti niin väärä kuin olla ja voi!

Lahjakkuus on aina lahjakkuutta, eikä sen varjolla saa tehdä leimaavia johtopäätöksiä. Pikemminkin pitäisi huomata, että lapsellahan on lahjoja, eli sellaista kapasiteettia jollain osa-alueella, jota useimmilla ei ole. Näin ollen lapsella on siis vahvuuksia, joiden kautta voidaan päästä voimistamaan myös muita, heikompia osa-alueita. Lapsen lahjoja tulisi käyttää lapsen hyväksi, ei lasta vastaan.

Suomen hyvät opettajat

Juttelin tänään erään opettajan kanssa erityisopetuksesta. Mainitsin hänelle muun muassa, että olen lukenut professori Saloviidan kirjan: "Kaikille avoimeen kouluun". Juttu kääntyi siihen, että tämä opettaja sanoi minulle, ettei pidä siitä, että opettajat syyllistetään kun puhutaan inkluusiosta ja kaikille avoimesta koulusta. Hän piti hyvänä, että asioista keskustellaan, mutta myös, että ketään ei syyllistettäisi. Hän mainitsi tämän artikkelin erityisen leimaavaksi: http://users.jyu.fi/~saloviit/tutkimus/inclusion.html

Ymmärrän toisaalta hyvin opettajien tuntemukset, enkä itsekään kannata opettajien syyllistämistä. Liiallinen syyllistäminen nähdään useimmiten hörhöilynä vailla todellisuuspohjaa. Lisäksi suurimman väestönosan hörhömittari heilahtaa heti, jos liikaa syyllistetään.

Arvostan suuresti opettajien ammattikuntaa ja heidän tekemäänsä arvokasta työtä. Minulla on positiivisia kokemuksia omista hyvistä opettajista, erityisesti 5. ja 6. luokan luokanvalvojani, joka oli jämäkkä mutta oikeudenmukainen. Miehenä hän myös ymmärsi varsin hyvin meitä pojankoltiaisia, jotka olimme jälki-istunnossa vähän väliä. Minua ehdotettiin jopa tarkkailuluokalle, mutta tämä opettaja meni minusta ja kahdesta kaveristani henkilökohtaisesti takuuseen. Hän myös vannotti meitä olemaan kunnolla, koska hänen maineensa oli pelissä.

Tuon opettajan luottamuksen arvoinen halusin olla, ja paransinkin tapojani tuntuvasti. Lisäksi opin ensimmäistä kertaa matematiikkaa, koska hänen lähestymistapansa oli niin looginen. Hän aina korosti, kuinka matematiikka on mekaanista toimintaa, kun alkuun pääsee. Aluksi pitää hiukan pohtia, että kuinka tämän ratkaisisi, mutta loppu onkin silkkaa mekaniikkaa! Opettajan työ on kutsumusammatti, ja tuo opettaja kyllä toteutti kutsumustaan niin hyvin, että hänellä on vieläkin suuri rooli elämässäni, vaikka hän oli opettajani vain kahden vuoden ajan ja noista tapahtumista on jo yli 20 vuotta! Ilman tätä lahjakasta ja empaattistakin opettajaa itsetuntoni ei olisi varmaankaan koskaan kehittynyt sellaiselle tasolle, että olisin myöhemmin elämässäni opiskellut lääkäriksi.

Arkikokemukseni opettajista ovat siis pääsääntöisesti myönteisiä.Professori Saloviita puhuu kuitenkin siitä, että: "Sosiologit ovat kiinnittäneet huomiota organisaatioiden taipumukseen valikoida jäsenensä (Etzioni, 1970). Valikointi säästää organisaation voimavaroja, koska silloin tarvitaan vähemmän työtä sisään päässeiden sosiaalistamiseen ja kontrollointiin. Vaikka oppivelvollisuuskoulu on tarkoitettu koko ikäluokalle, sekin on aina onnistunut valikoimaan osallistujansa. Oppivelvollisuudesta vapauttaminen ja muut ulkoisen valikoinnin keinot olivat yleisiä 1900-luvun alkupuolella (Kivirauma, 1989). Nyt ne ovat korvautuneet oppivelvollisuuskoulun sisäisellä valikoinnilla, johon kuuluvat esimerkiksi temaattiset erikoiskoulut ja -luokat, epäviralliset (ja oikeastaan luvattomat) tasoryhmät sekä erityisluokat"

Kyse on siis jokaisen organisaation ominaisuudesta. Tätä esiintyy kaikilla aloilla, myös omallani, eli terveydenhuoltoalalla. Pyrkimys on saada itselleen mahdollisimman suuret resurssit ja mahdollisimman laaja arvovalta. Nämä pyrkimykset ovat usein vain hyvästä, että organisaatio kasvaa ja kehittyy, sekä myös kilpailee menestyksekkäästi. Organisaatio, joka ei pärjää kilpailussa, häviää pian kartalta, tai ainakin menettää jalansijaa.Organisaatiot myös palkkaavat sellaisia ihmisiä toimimaan organisaation hyväksi, jotka eivät itse ydinalasta (tässä tapauksessa opetusala) tiedä mitään käytännön asioista.

Jos tuntee vain vaikkapa juridiset kiemurat, mutta ei ole ollut luokkahuoneessa opetustehtävässä, on varmastikin melko puutteellinen kuva kuitenkin koko alasta. Organisaatioiden palkkaamat erityisasiantuntijat: juristit, ekonomit, jne jne ajattelevat asioita omalta kantiltaan ja antavat suosituksia, joiden mukaan organisaation arvovalta, taloudelliset resurssit yms voi lisääntyä. Nämäkin ihmiset tekevät vain työnsä ja hyvin tekevätkin! Suomessa on nyt pienet luokkakoot (keskimäärin 18 oppilasta per luokka), maailmanennätys erityisopetussiirroissa sekä kuntien saama valtionapu tapissa!

Ongelmia tulee silloin, kun OAJ:n lakimies sanoo, että: ”Oppilaiden oman oikeuden, edistymisen ja hyvinvoinnin kannalta olisi oikein, että he opiskelisivat jossain muussa ympäristössä kuin kouluympäristössä.”

Ja kun lisäksi erityisoppilaiden määrä on keinotekoisesti kasvatettu maailmanennätyskokoon, millä ei ole hyvät seuraukset tulevaisuuden yhteiskuntaa ajatellen. Turhan monelta lapselta on itsetunto viety jo alakoulussa turhalla erityisopetussiirrolla. Tätä taustaa vasten ymmärrän hyvin sen arvostelun, joka kohdistuu OAJ:ta kohtaan. Lapsen etu on niin tärkeä ja pyhä asia, että hienotunteisuus opettajia kohtaan ei yksinkertaisesti enää riitä! OAJ ei ole sama kuin opettajat, vaikka OAJ edustaa opettajia. Nyt opettajien tulisikin ymmärtää, että inkluusioliike ei ole suunnattu opettajaprofessiota vastaan, vaan sellaisia organisatorisia rakenteita vastaan jotka suosivat segragaatiota.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa korvamerkitty valtionosuus jokaisesta erityisopetussiirrosta. Se pitäisi alkajaisiksi muuttaa ei-korvamerkityksi.Me tulemme jatkossakin tarvitsemaan hyviä opettajia, ja Suomessa on hyviä opettajia. Me tarvitsemme erilaisuuden sietokyvyn kasvua koko yhteiskunnassa, opettajat eivät ole poikkeus.

Täytyy ymmärtää, että vammainen ihminen on tavallinen ihminen jolla vain on jokin haitta. Haitta ei ole se ihminen. Esimerkiksi jalkapuoli ei ole puolikas jalka, vaan kokonainen ihminen jolta puuttuu jalka. Tämän kun oppii ymmärtämään, on päässyt jo pitkälle. En itsekään ole luonnostani ollut kovin suvaitsevainen. Ennakkoluuloni on minullakin ollut. Niistä on mahdollista päästä yli.

Kun olemme oppineet ymmärtämään, että kaikki ovat erilaisia ja että kaikki voivat osallistua, olemme ehkä avoimempia ottamaan vastaan erityispedagogiikan tutkijoiden ilosanoman: kaikki lapset voivat oppia yhdessä ja kaikki myös hyötyvät yhteisopetuksesta. Tästä on runsaasti tieteellistä tutkimusnäyttöä 40 vuoden ajalta.

Niin ja lisäksi se tulee myös halvemmaksi, mutta ei silti ole pelkkä säästötoimi, vaan todistetusti tehokkain koulumuoto sopeuttamaan lapsi yhteiskuntaan.

Palatakseni vielä professori Saloviitaan. Hän ansaitsee mitalin suorapuheisuudestaan. Täytyy ymmärtää se tausta, jota vasten hän kommentoi OAJ:n toimia. Ensinnäkin, Saloviita on useamman vuosikymmenen aikana hakenut objektiivista tietoa siitä, kuinka vammaiset sopeutuvat paremmin yhteiskuntaan. Hän on tehnyt tutkimusta aiheesta ja osallistunut kansainvälisen tiedeyhteisön toimintaan. Hänellä on varma, tieteen tuottama tieto siitä, mikä on lapsen paras. Saloviita on varmasti juhlinut Salamancan julistusta, ja sen jälkeen joutunut tympeänä toteamaan, että erityisluokkasiirrot ovat sen jälkeen vain kaksinkertaistuneet!

Kun vielä OAJ:n edustajat itse lausuvat aivan älyttömiä kommentteja julkisuudessa, jotka eivät mitenkään voi pitää paikkaansa, niin kuinka pitäisi reagoida?!Mielestäni kova kritiikki OAJ:ta ja nykyjärjestelmä kohtaan on ainoa tapa muuttaa nykyiset käytännöt, pään silittely ja neuvotteleva asenne ei ole tuonut minkäänlaista tulosta. Itsekään en olisi herännyt pohtimaan ja lukemaan näitä erityisopetusasioita syvällisemmin, ellei Saloviita olisi sanonut suoraan, niin kuin asia on.

OAJ on itse pilannut maineensa vaatimalla lisää erityisopetusta vastoin asiantuntijoiden suosituksia. Saloviita ei sitäpaitsi syytä kaikkia opettajia. Olen hänen kanssaan keskustellut useaan otteeseen ja hän päinvastoin aina on korostanut, kuinka Suomessa on hyviä opettajia. Totuus asioista on nyt kuitenkin pakko tuoda esiin. Nykymeno ei voi jatkua, lasten hyvinvointi on vaarassa.Nyt on kansan aika saada tietoa asiantuntijoiden suosituksista ja vaihtaa päättäjät.

Valitettavasti näen ainoana vaihtoehtona opettajien vallan heikentämisen poliittisessa päätöksenteossa, eli ei kannata äänestää opettajaa, joka aktiivisesti ajaa OAJ:n agendaa. Nyt minutkin varmasti leimataan opettajien syyllistäjäksi. Voin ottaa senkin leiman itseeni, kunhan lasten olot paranevat!

Olenkin usein ihmetellyt, miksi ihmeessä ei useampi professori ja tutkija ole lähtenyt suorasanaiseen taisteluun lasten puolesta. He kyllä puhuvat luentosaleissa, että inkluusio on hyvä juttu ja että se toimii, mutta sovitteleva asenne halutaan säilyttää vielä katastrofin partaallakin! Todetaan vain neutraalisti, että inkluusio olisi tutkimusten mukaan paras malli, mutta sen onnistuminen vaatii jokaisen osapuolen sitoutumisen siihen!!!!

Martin Luther King tunsi kyseisen ilmiön hyvin. Minulla ei ole selitystä sille, miksi vain harvat oikeasti henkeen ja vereen puolustavat totuutta, kun useimmat katsovat mieluummin gallup-tuloksia, vaikka heillä pitäisi olla parempi tieto asioista.

”Vaarallisia eivät ole pahat ihmiset, vaan hyvät ihmiset, jotka antavat pahan tapahtua”, Martin Luther King.

Opettajaoppilaat vaativat lisää erityispedagogiikan opintoja

"Suomen Opettajaksi Opiskelevien Liitto SOOL
Kannanotto 29.1.2009

JOKAISELLE OPETTAJALLE VALMIUDET KOHDATA OPPILAANSA

Suomen Opettajaksi Opiskelevien Liiton selvityksen mukaan erityispedagogiikan opintojen osuus opettajankoulutuksessa ei ole määrällisesti eikä laadullisesti riittävä. Opinnoissa tulee kiinnittää huomiota oppilaiden ongelmien tunnistamiseen ja moniammatilliseen yhteistyöhön. Tämän tulee näkyä laadukkaampana erityispedagogiikan opetuksena ja tarvittaessa sen määrän lisäämisenä kaikilla opettajankoulutuksen aloilla.

Opetusministeriön asettaman ohjausryhmän mukaan erityisopetuksen tarve perusopetuksessa on kasvanut yli kymmenen vuoden ajan. Vuonna 2006 erityisopetukseen osallistuvista oppilaista kuitenkin lähes puolet oli integroitu kokonaan tai osittain yleisopetuksen ryhmiin. SOOLin näkemys on, että opettajankoulutus nykyisellään ei anna riittäviä valmiuksia tämän haasteen kohtaamiseen.

Keväällä 2008 Opetushallituksen käynnistämän KELPO-kehittämistoiminnan päämääränä on tehostettujen tukimuotojen, muun muassa eriyttämisen ja tukiopetuksen nykyistä aktiivisempi hyödyntäminen ennen kuin oppilaalle harkitaan opetuksen antamista varsinaisena erityisopetuksena. SOOL näkee tavoitteen osittain ongelmallisena, sillä sen toteutuessa esi- ja alkuopetuksen erityisluokat poistuisivat kouluista lähes kokonaan, mikä lisäisi paineita yleisopetukseen.

Nykyisen kehityksen jatkuessa jokaisella opettajalla on oltava riittävät valmiudet kohdata erityistä tukea tarvitseva oppilas. SOOL vaatii yliopistoilta panostusta opettajankoulutuksen pakollisten opintojen erityispedagogiikan sisältöön ja laatuun!

Lisätietoja:
Puheenjohtaja Kaisa Viitanen, 020 748 9742
Pääsihteeri Pasi Pesonen, 020 748 9656"

Erityisoppilaiden määrän kasvu ei johdu mistään muusta kuin OAJ:n harjoittamasta ammattiyhdistyspolitiikasta, joka tähtää opettajien ammattikunnan arvovallan pönkittämiseen. Lisääntynyt diagnostiikka ei ole syypää. Esimerkiksi Ruotsissa 1,4 prosenttia lapsista on erityisluokilla. Norjassa luku on 0,5%. Suomessa tilanne on täysin erilainen.

"Syksyllä 2007 kahdeksan prosenttia peruskoululaisista eli 46 100 oppilasta oli siirretty erityisopetukseen. Vaikka peruskoululaisten määrä väheni, erityisopetukseen siirrettyjen määrä kasvoi edellisvuodesta 1 400:lla. Kasvu on jatkunut yli kymmenen vuoden ajan. Osa-aikaiseen erityisopetukseen osallistui 22 prosenttia oppilaista eli 128 600 peruskoululaista lukuvuonna 2006-2007. Myös osa-aikaiseen erityisopetukseen osallistuneiden oppilaiden määrä lisääntyi hieman edellisvuodesta. Tiedot ilmenevät Tilastokeskuksen koulutustilastoista." http://www.stat.fi/til/erop/2007/erop_2007_2008-06-10_tie_001.html

Minä luulen, että opettajiksi opiskelevat eivät oikeasti tunne näitä tilastoja. Ilmeisesti he eivät tunne myöskään Salamancan sopimusta, eivätkä erityispedagogiikan asiantuntijoiden mielipidettä siitä, että vastaus lisääntyneeseen erityisopetukseen ei ole erityisopetuksen lisääminen vaan radikaali vähentäminen.

Kenen on muututtava?

Me olemme päässeet varsin pitkälle diagnostiikassa ja erilaisissa erittelyjärjestelyissä. Nykysysteemin mukaan valmistetaan ensin seula, johon juuttuneet päätyvät erilaisiin jatkotutkimuksiin ja jatkotoimenpiteisiin. Tuota seulaa ollaan tehty tiiviimmäksi ja tiiviimmäksi jatkuvasti. Vielä koulussakin seulontaa tapahtuu jatkuvasti. Seulontaa tehdään opintomenestyksen perusteella, mutta myös esimerkiksi sosiaalisen pärjäävyyden tai muuten vain poikkeavan olemuksen vuoksi.

Varsin usein opettaja, joka haluaa lapsen pois luokaltaan, myös onnistuu siinä. Asiantuntijalausunnot näet pohjautuvat myös opettajan kertomaan, sekä opettajan arvioon lapsen pärjäämisestä koulussa. Kaikenlaiset selitykset ovat leimanneet keskustelua erityisoppilaiden määrän kasvusta. Väitetään, että diagnostiikka on parantunut (huom, positiivinen ilmaisu "parantua, tehdä paremmaksi"). Toinen selitys on, että lapset elävät nykyään "pleikkarimaailmassa", eivätkä saa ansaitsemaansa huomiota vanhemmiltaan. Näin siis kätevästi saadaan vanhemmat syyllistettyä ja suut tukkoon.

Ihmettelen, miksi lähestymistapa on sellainen, että lapsen pitäisi muuttua, jotta saisi olla hyväksytty? Me kulutamme suunnattoman paljon rahaa ja voimavaroja siihen, että testaamme ja seulomme, jotta päästäisiin eristämään muista lapsista kuntoutuksen varjolla. Erityispedagogiikan asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että paras koulumuoto erityisoppilaalle olisi ihan tavallinen luokka. On myös pystytty osoittamaan, että erityisoppilaan läsnäolo luokassa ei häiritse opetusta verrattuna muihin lapsiin.

Eikö pikemminkin koulun tulisi muuttua ja sopeutua paremmin lasten tarpeisiin? Koulu näyttääkin olla varsin pitkälle rakennettu opettajia varten. Esimerkiksi kello 8 alkavaa koulupäivää ollaan kritisoitu siitä, että se ei ehkä ole lapsen kannalta paras mahdollinen kellonaika aloittaa koulu. Tunnin-pari myöhempään aloitettu koulupäivä takaisi pitemmän yöunen ja paremman keskittymisen tunneilla. Iltapäivällä olisi mukavaa tulla kotiinkin, kun joku olisi nopeammin vastassa kotona.

Eikö koulun tulisi ottaa tutkijoiden tieteellisesti validit tutkimukset tosissaan? Kun tiede sanoo yhtä, niin kouluissa hössötetäänkin jotain ihan muuta! Mitä se oikein on olevinaan?

Koulun täytyisi opiskella lapsia, ja ottaa kaikki vastaan sellaisina kuin ovat. Koulun tulee muuttua, ei lasten!

Erityisopetuksen lakimuutosehdotus

Opetusministeriö on julkaissut lakimuutosehdotuksen, jonka mukaan erityisoppilaat tulee ensisijaisesti integroida yleisopetuksen ryhmiin. Pieni askel ollaan siis ottamassa parempaan suuntaan, mutta vaarana on, että lain kirjaimessa mainitut riittävän pienet ryhmät ovat vain epävirallisia erityisluokkia, joiden avulla vain siivotaan kiusallisia tilastoja.

Yhä jatkuva erityisopetussiirtojen määrän kasvu on johtanut siihen, että kaikki uskottavuus erityisopetussiirtojen hyödyllisyydestä on mennyt. Suomessa on maailman ennätys erityisopetussiirroissa, ja silti OAJ valittaa, että erityisoppilaat häiritsevät ja kiusaavat koko kouluyhteisön työrauhaa!

Kun nyt esimerkiksi Vantaalla on yli 12% lapsista erityisluokilla, niin kuinka suureksi tätä ryhmää pitäisi kasvattaa, jotta "häiriköinti" lakkaisi? Olisiko 17% lapsista hyvä? Velkuan kunnassa 17% oppilaista on siirretty luokkamuotoiseen erityisopetukseen. Vertailun vuoksi: Kaikissa muissa pohjoismaissa erityisluokilla on alle 2% ikäluokasta. Norjassa 0,5%. Suomessa jopa 17%!!!!

Lasten hyvinvointi ei parane erityisluokilla, päinvastoin. Erityisluokat ovat aina olleet, ja ovat vieläkin, syrjintää, joka on piilotettu auttamisen kaavun alle. Esimerkiksi OAJ:n lakimiehen ulostulo viime viikolla uutislähetyksessä oli paljonpuhuva.

Ei ollut kulunut kuin viikko siitä, kun kansanedustaja Raija Vahasalo kirjoitti blogiinsa näin: "Puppupuheita erityisopetuksesta
22. tammikuuta 2009

Uudenmaan ja Helsingin erityisopettajat järjestivät tänään eduskunnassa erityisopetustilaisuuden. Keskustelimme siellä mm. uudesta perusopetuslain luonnoksesta. Keskustelu oli silkkaa asiaa. Sen sijaan kaikki erityisopetuksesta liikkuvat jutut eivät sitä ole.

Ympäri valtakuntaa on levinnyt käsittämätön huhu, että alkuopetuksesta ei saisi enää siirtää oppilaita erityisopetukseen ja että erityisluokkia lakkautettaisiin. On käsittämätöntä, mistä nämä huhut lähtevät liikkeelle. Molemmat ovat täyttä puppua. Sellaista lakia ei ole eikä tule.

Oppilaalle on tärkeää, että hän saa tarvitsemansa opetuksen. Siitä ei pidä tinkiä. Eikä siitä eduskunnassa tingitä."
http://www.vahasalo.fi/blog/

Vahasalo OAJ-aktiivina on aktiivisesti vastustanut inkluusiota jo vuosikaudet.

Erityisopetuksen lakimuutosehdotuksen sisältöön voidaan vielä vaikuttaa parin viikon ajan. 14.2. mennessä kaikkien lausuntojen tulee olla valmiina, joten nyt niillä, joiden intresseissä on, että laki tulee menemään läpi mahdollisimman vesittyneenä, alkaa olemaan kiire.

Viikko Vahasalon ulostulon jälkeen, "aivan sattumalta" OAJ:n lakimies Markku Poutala päästi tiedotusvälineisiin seuraavanlaisen uutisen:

" Erityisoppilaiden määrä luokassa pelottaa opettajia

Opettajat vastustavat erityisopetuksen siirtämistä tavallisiin luokkiin. Opettajat pelkäävät, että opetus kärsii, jos jo ennestään suuriin luokkiin laitetaan useita erityishuomiota vaativia oppilaita. Opettajien ammattijärjestön mielestä erityisoppilaita siirretään tavalliseen opetukseen liian usein vain säästöjen takia.

OAJ:n mielestä vaikeiden oppilaiden sijoittaminen yleisopetukseen eli niin sanottu integroiminen vaatii vähintään luokkakokojen pienentämistä.

- On ihan eri asia, jos erityisoppilaita tulee kuudentoista oppilaan luokkaan, jossa on mukana kouluavustaja, kuin että 25 oppilaan luokkaan sijoitetaan useita erityisopetusta vaativia oppilaita! OAJ:n lakimies Markku Poutala puuskahtaa.

Poutalan mielestä erityisopetuksen integroiminen yleisopetukseen ei ole pedagoginen linjaus vaan säästöratkaisu.
Liikaa häiritsevät pois kouluympäristöstä

- Opettaja joutuu ottamaan vastaan kaikki henkilöt, jotka hänelle ohjataan, sanoo lakimies Poutala.

Suurin osa erityisoppilaista käyttäytyy hyvin, mutta joukkoon mahtuu myös ongelmatapauksia.

Vaarallinen tai liiallisesti häiritsevä oppilas tulee OAJ:n mukaan kuitenkin sijoittaa muualle kuin kouluun. Asiasta päättäminen kuuluu Poutalan mukaan muille kuin koululaitokselle.

- Oppilaiden oman oikeuden, edistymisen ja hyvinvoinnin kannalta olisi oikein, että he opiskelisivat jossain muussa ympäristössä kuin kouluympäristössä.
Uhkatilanteita riittää

Ongelma ei Poutalan mukaan ole se, ettei opettajilla olisi riittävästi kurinpidollisia oikeuksia. Lakiin lisättiin vuonna 2003 opettajalle oikeus poistaa häiritsevä oppilas luokasta viime kädessä ruumiillisin keinoin.

Voimankäytön määrästä Poutalalla ei ole selvää kuvaa, mutta hänen mukaansa sitä tapahtuu jatkuvasti ja aivan liian usein. Pelkät uhkaavat tilanteet eivät tilastoissa näy.
Opettajat väsyvät

Nahistelut, nimittely ja lintsaaminen - näitä opettajat saavat setviä päivittäin. Varsinkin nuorten opettajien uupumus lisääntyy:

- Jos koko aika menee siinä, että joku oppilas joudutaan pitämään holding-otteessa luokan ulkopuolella, ettei hän pysty vahingoittamaan itseään tai muita opettajia, niin eihän sillä ole enää mitään tekemistä opetuksen kanssa, OAJ:n lakimies Poutala pohtii.

Vaaratilanteet ja stressi johtavat siihen, että opettajat lähtevät mieluummin muihin ammatteihin. Varsinkin miesopettajia on monissa kouluissa vähän.

YLE Uutiset / Hanna Visala, Mikko Haapanen"

http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2009/01/erityisoppilaiden_maara_luokassa_pelottaa_opettajia_511725.html

Saako tässä kohdassa nauraa? Nauraisin, elleivät nuo olisi tosissaan.

Ymmärrän kyllä sen, että nyt on enää kaksi viikkoa aikaa vaikuttaa lain sisältöön, mutta pitääkö se tehdä noin tökeröllä tavalla!?

Ruoditaanpa hiukan tätä "uutista":

" On ihan eri asia, jos erityisoppilaita tulee kuudentoista oppilaan luokkaan, jossa on mukana kouluavustaja, kuin että 25 oppilaan luokkaan sijoitetaan useita erityisopetusta vaativia oppilaita! OAJ:n lakimies Markku Poutala puuskahtaa.

Poutalan mielestä erityisopetuksen integroiminen yleisopetukseen ei ole pedagoginen linjaus vaan säästöratkaisu."

No niin, tässä sitten lakimieskoulutuksen saanut ammattiyhdistyksen äänitorvi sanoo kokemuksen syvällä rintaäänellä, että "integroiminen yleisopetukseen ei ole pedagoginen linjaus"! Tiedoksi ammattiyhdistyslakimies Markku Poutalalle: Salamancan julistus on nimenomaan pedagoginen linjaus: "Erityisopetuksen tarpeessa oleville täytyy taata pääsy tavallisiin kouluihin, joissa heidän tarpeisiinsa täytyy vastata lapsikeskeisen pedagogiikan avulla". (92 maan hallitukset sekä 25 kansainvälistä järjestöä. YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCON kansainvälinen huippukokous. Salamanca, Espanja 10.6. 1994 http://www.vane.to/salamanca.htm )

Poutala valittaa myös sitä, että "25 oppilaan luokkaan tulee useita erityisopetusta vaativia oppilaita" ja vielä puuskahtaa kuin sanojensa painoksi!

Jos lakimies puuskahtaa sanojensa painoksi, niin kai sen nyt ihan oikeasti sitten oltava totta! Vai onko sittenkään? Pinnistelen ja ponnistelen ja yritän saada ajatuksen juoksemaan samaa rataa, mutta ei, ei vakuuta! Minulle ei pelkkä puuskahdus riitä.

Ensinnäkin: peruskoulun keskimääräinen luokkakoko on 18 oppilasta. (Korkeakoski, 2005, s.140) http://www.edev.fi/img/portal/19/Julkaisu_nro_9.pdf

Toisekseen: Erityisoppilaiden keskimääräinen lukumäärä Euroopan maissa on vajaat 2%. Jos vakavia tapauksia on tämä määrä myös Suomessa, useimpiin luokkiin ei riittäisi edes yhtä erityisoppilasta vaikka kaikki integroitaisiin. (Saloviita)

En siis tiedä, minkälaiset tietolähteet OAJ:n lakimiehellä ovat, mutta tarkoitusperiä ei ole vaikea arvata. Kyseessä on pelkkä retoriikka, jolla pyritään vaikuttamaan tulevaan erityislakimuutokseen.


Juuri kun luulin jo nähneeni kaiken, uutinen jatkui näin :"Liikaa häiritsevät pois kouluympäristöstä

- Opettaja joutuu ottamaan vastaan kaikki henkilöt, jotka hänelle ohjataan, sanoo lakimies Poutala.

Suurin osa erityisoppilaista käyttäytyy hyvin, mutta joukkoon mahtuu myös ongelmatapauksia.

Vaarallinen tai liiallisesti häiritsevä oppilas tulee OAJ:n mukaan kuitenkin sijoittaa muualle kuin kouluun. Asiasta päättäminen kuuluu Poutalan mukaan muille kuin koululaitokselle.

- Oppilaiden oman oikeuden, edistymisen ja hyvinvoinnin kannalta olisi oikein, että he opiskelisivat jossain muussa ympäristössä kuin kouluympäristössä. "


Siis hyvänen aika sentään! Poutala ehti juuri puhumaan "eritysopetuksen tarpeessa olevista" lapsista, mutta sitten hän alkaa täysin käsittämättömän selostuksen, joka lähtee rikollismetaforasta käsin! Poutala sentään lakimiehenä tietää, että koulu on jokaisen lapsen oikeus:"Opettaja joutuu ottamaan vastaan kaikki henkilöt, jotka hänelle ohjataan", tokaisee Poutala. Sanavalinnoilla voidaan vaikuttaa mielikuviin. Nyt Poutala ei puhukaan enää erityisen tuen tarpeessa olevista, vaan vain kylmästi "henkilöistä". Henkilö kalskahtaa hiukan kylmänä korvaani, kun puhutaan oppilaista. Sitten Poutala jatkaa, että : "Suurin osa erityisoppilaista käyttäytyy hyvin, mutta joukkoon mahtuu myös ongelmatapauksia.

Vaarallinen tai liiallisesti häiritsevä oppilas tulee OAJ:n mukaan kuitenkin sijoittaa muualle kuin kouluun. Asiasta päättäminen kuuluu Poutalan mukaan muille kuin koululaitokselle." Poutalalle vain erityisoppilaiden joukkoon mahtuvat "ongelmatapaukset" ovat ongelma. Ilmeisesti joko pelkästään erityisoppilaiden joukossa on "ongelmatapauksia" tai "henkilöitä" tai sitten jokaisesta "ongelmatapauksesta" pitää tehdä erityisoppilas!

Poutala muistaa kuitenkin käyttää vanhaa tehokeinoa, jota inkluusion vastustajat ovat jo vuosia käyttäneet: "Oppilaiden oman oikeuden, edistymisen ja hyvinvoinnin kannalta olisi oikein, että he opiskelisivat jossain muussa ympäristössä kuin kouluympäristössä."

Eli ensin Poutala raivoaa sitä, että erityisoppilaat ovat kamala asia, niin kamala, että nämä tietyt "henkilöt" pitää sijoittaa muualle kuin kouluun (nuorisovankilaan?). Sen jälkeen hän muistaa sanoa vielä kuin aameneksi iin päälle, että tämä kaikki on siis näiden koulusta ulosheitettyjen oman hyvinvoinnin vuoksi! Niin varmaan!

Poutala jatkaa tieteellisen tarkkaa analyysiään:

"Uhkatilanteita riittää

Ongelma ei Poutalan mukaan ole se, ettei opettajilla olisi riittävästi kurinpidollisia oikeuksia. Lakiin lisättiin vuonna 2003 opettajalle oikeus poistaa häiritsevä oppilas luokasta viime kädessä ruumiillisin keinoin.

Voimankäytön määrästä Poutalalla ei ole selvää kuvaa, mutta hänen mukaansa sitä tapahtuu jatkuvasti ja aivan liian usein. Pelkät uhkaavat tilanteet eivät tilastoissa näy."

Poutala siis sanoo, ettei hänellä ole voimankäytön määrästä selvää kuvaa, mutta HÄNEN MUKAANSA sitä tapahtuu jatkuvasti ja se ei näy tilastoissa! Siis pyhä Sylvi!(yksinkertaisten suojelupyhimys). Poutala käyttää lähteenään omia ennakkoluulojaan! Luulisi lakimiestason ihmisen tietävän, että omien ajatusten tai kuulopuheiden siteeraminen ei pitkälle kanna. Poutala tosin varmaankin ymmärtää hyvin, että joukkotiedotusvälineisiin päästessään kyseinen "uutinen" saa ihmisten sympatiat OAJ:n puolelle, ja taas voidaan lisätä erityisoppilaiden määrää. Pelottavaa tässä uudessa retoriikassa on kuitenkin se, että nyt Poutala esitti jo vaatimuksen siitä, että nämä tietyt "henkilöt" voitaisiin sijoittaa kokonaan koulumaailman ulkopuolelle! Jotain rajaa hei!

Lopuksi Poutala toteaa näin: "Opettajat väsyvät

Nahistelut, nimittely ja lintsaaminen - näitä opettajat saavat setviä päivittäin. Varsinkin nuorten opettajien uupumus lisääntyy:

- Jos koko aika menee siinä, että joku oppilas joudutaan pitämään holding-otteessa luokan ulkopuolella, ettei hän pysty vahingoittamaan itseään tai muita opettajia, niin eihän sillä ole enää mitään tekemistä opetuksen kanssa, OAJ:n lakimies Poutala pohtii.

Vaaratilanteet ja stressi johtavat siihen, että opettajat lähtevät mieluummin muihin ammatteihin. Varsinkin miesopettajia on monissa kouluissa vähän."

Poutala sanoo, että :" JOS koko aika menee oppilaan holding-otteessa pitämiseen luokan ulkopuolella, niin eihän sillä ole mitään tekemistä opetuksen kanssa" Hienoa Poutanen! Jos ja jos. Jos sais kerran reissullansa... Aina voidaan jossitella, mutta missä näyttö? Ja "holding" (eng. pitely) kuulostaa sillain niinku aika tieteelliseltä ja erimaankieliseltä sanalta. Kai englanninkieli nyt viimeistään uppoaa suureen yleisöön, kun ei muutakaan lähdettä ole!?

Ja lopuksi sokerina pohjalla juristi Poutala esittelee meille vanhan ystävämme: "opettajien joukkoirtisanoutumiset"! Lue tämän uutisketjun ensimmäinen viesti, jossa käsittelen sitä, kuinka opettajat irtisanoutuvat HARVEMMIN" työstään kuin keskimäärin muilla aloilla.


Pyh ja pah, Poutala yrittää todistella, kuinka tarpeellista olisi, että segregaatio vielä entisestään lisääntyisi Suomessa. Hänellä ei kuitenkaan ole minkäänlaista näyttöä väitteidensä tueksi, pelkkiä ennakkoluuloja, arvailuja ja äänekäs puuskaisu!

Nyt on aika tehdä tästä pelleilystä loppu. OAJ:n puolustusasianaja ei saa olla auktoriteetti, jota kuunnellaan lainvalmistelussa. Lakimies edustaa vain ja ainoastaan omaa työnantajaansa, ei koskaan ketään muuta.

Salamancan sopimus määrittelee meille parhaan pedagogisen standardin jokaiselle lapselle. Erityisopetuksen asiantuntijat toteavat, että inkluusio olisi kaikista paras ratkaisu, mutta vaatii kaikkien osapuolien hyväksynnän. Näinhän se nykytilanteessa on. Asia on kuitenkin niin, että OAJ ei varmaankaan koskaan tule olemaan tyytyväinen luokkakokoihin eikä resursseihin. Niitä käytetään vain tekosyynä sille, että inkluusiota ei tarvitsisi toteuttaa. Esimerkiksi Lahdessa opettajat keksivät vedota ”yleiseen uupumukseen”, jotta heidän ei tarvitsisi toteuttaa inkluusiota, vaikka rahaa siihen erikseen tarjottiin!! (http://preview.tinyurl.com/awqgpn)

Lappeenrannassa puolestaan tehtiin niin, ettei järjestetty tukitoimia, minkä jälkeen vedottiin tukitoimien puutteeseen ja sanottiin, ettei integraatio onnistu! http://www.lappeenranta.fi/?deptID=11565&searchword=erityisopetus Tämä sama strategia on varsin yleisessä käytössä Suomen kunnissa. Tällöin rikotaan kuitenkin perustuslakia. Harva kuitenkaan vaatii lapsellensa oikeutta käydä tavallista luokkaa tukitoimien kera oikeusteitse, joten kunnat ovat saaneet vapaasti mellastaa.

Lainsäädännön tulee muuttua niin, ettei jää muita vaihtoehtoja kuin inklusiivinen koulu. En näe muuta ratkaisua, koska valtaosa tyytyy kohtaloonsa eikä lähde valittamaan. Nykyisin on kuitenkin jo mahdollista tehdä hallintokantelu lääninhallitukseen. Kanteleminen on helppoa ja maksutonta: http://www.laaninhallitus.fi/

Ääritapauksiin vetoaminen on aina ikävää, kun tehdään päätöksiä koskien koko ikäluokkaa. Tai erityisopetuksen piirissä olevia lapsia koskien: 25% ikäluokasta. Toteanpa vain, että jos on oikein vakava väkivaltatilanne koulussa, niin opettaja voi soittaa Poliisille. Itse olen käynyt koulun, ja omat lapseni ovat käyneet koulua. Koulumaailmassa muutenkin on tullut jonkin verran liikuttua. Pikkunahistelua on, ja siihen pitää puuttua, mutta täsyin sitä ei koskaan saada kitkettyä pois. Ei se koulu nyt kuitenkaan niin hirveän kamala paikka ole! Itseasiassa opetustilaisuudethan ovat julkisia tilaisuuksia, joita kuka tahansa voi mennä seuraamaan. Sinne vain seurailemaan oppiladen käytöstä tunneilla ja välitunneilla, eiköhän siellä nyt pääsääntöisesti ihan hyvin pärjätä.

Ehkäpä juuri siksi opettajat irtisanoutuvat harvemmin kuin muilla aloilla. (Tästä on näyttöä)


Uusi opetusministeri Henna Virkkunen muuten esiintyi varsin määrätietoisesti ja varmasti, vaikka koko OAJ:n painostus- ja loanheittokampanja odotti valmiina siltä varalta, että erityisluokkasiirtoihin puututtaisiin. Kuitenkin tuhannet kärsivät perheet ansaitsevat opetusministerin, joka uskaltaa seistä pienten puolella. Muualla maailmassa ollaan jo inklusiivisessa koulussa, koska tiede on kansainvälistä, ja tiede puhuu inklusiivisen koulun puolesta. Suomessa ollaan samaan aikaan vain lisätty erityisopetussiirtojen määrää, koska tietyt tahot sitä niin kovasti vaativat. Kumpi on meille tärkeämpää, lasten hyvinvointi vai jokin muu?

Salamancan julistus

Salamancan julistus on luettavissa täällä:
http://www.vane.to/salamanca.htm

Suomi on allekirjoittanut Salamancan julistuksen, silti meillä on maailmanennätys erityisopetussiirroissa!

Erityisopetus tavalliseen luokkaan

"Erityisluokat eivät nähtävästi koskaan ole saaneet tukea tieteeltä tai tutkimukselta."(Jyväskylän yliopiston erityispedagogiikan professori Timo Saloviita.)http://users.jyu.fi/~saloviit/tutkimus/inclusion.html

"Erityisopetuksen tarpeessa oleville täytyy taata pääsy tavallisiin kouluihin, joissa heidän tarpeisiinsa täytyy vastata lapsikeskeisen pedagogiikan avulla". (92 maan hallitukset sekä 25 kansainvälistä järjestöä. YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCON kansainvälinen huippukokous. Salamanca, Espanja 10.6. 1994 http://www.vane.to/salamanca.htm )

Tiede osoittaa hyvin selvästi, että erityistä tukea tarvitsevan lapsen oikea paikka olisi tavallisessa luokassa - tarvittavien tukitoimien kera. Vielä tämä ei toteudu kaikissa kunnissa. Samaan aikaan, kun kansainväliset sopimukset tukevat tutkijoiden kantaa, kunnissa kuitenkin käytännössä toimitaan juuri päinvastoin: erityisopetukseen siirrettävien lasten lukumäärä vain kasvaa!Asiantuntijat ovat jo kauan sitten todenneet, että erityisluokat eivät sopeuta yhteiskuntaan yhtä tehokkaasti kuin tavallinen luokka.

Myöskin erityisoppilaiden oppimistulokset ovat tavallisella luokalla parempia kuin erityisluokalla.Linkissä Jyväskylän yliopiston erityispedagogiikan professori Timo Saloviidan yhteenveto, mistä tässä kaikessa oikein on kyse:http://users.jyu.fi/~saloviit/tutkimus/inclusion.html

Inkluusio toteutuu nyt jo esimerkiksi Italiassa, jossa kaikki lapset saavat käydä samaa koulua ilman haitallista erittelyä. Se on haave, johon kannattaa pyrkiä Suomessakin.

On täysin selvää, että lasta ei voi ensin eristää muista, jotta hän sitten aikuisenakin olisi osa yhteiskuntaa. Lapsen eristämistä muista perustellaan usein järjenvastaisesti siten, että lapsi sopeutuu aikuisena helpommin, kun lapsena eristetään. Tämä ei pidä paikkaansa.Jos terve lapsi eristetään muista, hänestä ei kasva yhteiskuntakelpoista aikuista! Lapsen täytyy jo aivan pienestä pitäen saada olla osa omaa yhteisöään, jotta hän kasvaisi osaksi lähiympäristöään ja yhteiskuntaa. Tämä sääntö toimii kaikkien lasten kohdalla: "normaalien" ja jopa "vaikeavammaisten" lasten kohdalla.

On perin outoa, että 92 maata (Suomi mukaanlukien) ja 25 kansainvälistä järjestöä sitoutuu inkluusioon ja sitten yksittäiset suomalaiset kunnat tekevät kaikkensa, ettei inkluusio toteutuisi!

Tässä on tilastokeskuksen pylväsdiagrammi, josta näkyy vuosittainen erityisoppilaiden lukumäärän huolestuttavan huima kasvuvauhti! http://www.stat.fi/til/erop/2007/erop_2007_2008-06-10_tie_001.html